Internet - muutostekijä (c) Petteri Järvinen
Luku 4
Suomalaiset tiedotusvälineet heräsivät kertomaan tietotekniikasta vasta netin myötä. Koska kokemusta ei ollut, netistä etsittiin sensaatiohakuisia aiheita, joita sitten uutisoitiin puutteellisella asiantuntemuksella.
(Iltapäivälehti helmikuussa 1995)
Voisi kuvitella, että aikaansa ja ilmiöitä seuraavat toimittajat olisivat olleet ensimmäisenä hyödyntämässä uutta mediaa, mutta kävi pikemminkin päinvastoin. Monet isot lehtitalot, radion sekä TV:n edustajat saivat sähköpostiyhteydet viimeisten joukossa.
Netti on ollut tiedotusvälineille kaksiteräinen miekka. Toisaalta se on tarjonnut kiinnostavia uutisaiheita, mutta toisaalta siinä on nähty myös selvä kilpailija ja viestinnän sisäinen rakennemuutos, sillä tietoverkko pakottaa toimittajat muuttamaan työtapojaan. Tähän pitkään alalla toimineet toimittajat eivät ole olleet halukkaita. Monet vanhan sukupolven toimittajat eivät ole halunneet ottaa esimerkiksi sähköpostia lainkaan käyttöönsä ja ovat tuominneet kirjoituksissaan myös tietoverkon mahdollisuudet, vaikkeivät olisi verkkoa koskaan käyttäneetkään.
Nuoremman polven toimittajat ovat nähneet netin myönteisenä ja oivaltaneet sen mahdollisuudet omassa työssään. Netistä on helppo saada palautetta ja ideoita, kontakteja ja jutunaiheita. Netin välityksellä voi haastatella kiireisiä ihmisiä ja saada vastauksia asiantuntijoilta, joita muuten on vaikea tavoittaa.
Tavallisena aikakauslehden toimittajana olen kuin uudestisyntynyt tutustuttuani tänä syksynä internetiin.
Nainen, 35 v.
Netti poistaa toimittajilta sen erikoisaseman, joka heillä on aiemmin ollut. Toimittaja ei ole enää ainoa, joka pystyy välittämään maailmankuvaansa suurelle yleisölle. Toimittajalla ei myöskään enää ole aiempaa valtaa toimia itseoikeutettuna tulkkina tapahtumien ja yleisön välillä, koska yleisö pääsee verkon kautta suoraan tapahtumapaikalle. Esimerkiksi yritysten lähettämät lehdistötiedotteet ovat jatkossa kenen tahansa käyttäjän luettavissa yrityksen omalta palvelimelta. Toimittajan työksi ei enää riitä se, että hän kirjoittaa tiedotteesta uutisen hieman toisia sanoja käyttäen. Yleisö pääsee myös seuraamaan lähes samaa kansainvälisten toimistojen uutisvirtaa, jonka pohjalta toimittajat kirjoittavat juttunsa.
Netin tuoma ajattelutavan muutos näkyy myös verkkoa koskevissa uutisissa. Kun tiedotusvälineet uutisoivat jonkin netissä tapahtuneen asian, ne eivät aina huomaa kertoa tapahtuman URL-osoitetta. Monet toimittajat elävät yhä vanhojen pelisääntöjen mukaan, jossa heidän tehtävänsä oli kuvata tapahtuma lukijoille sen sijaan, että he olisivat kertoneet lukijalle, missä tämä voi itse tutustua asiaan.
Toimittajat ovat perustelleet osoitteiden pois jättämistä joko vahingolla, uuden ajattelutavan hitaalla sisäistämisellä tai kahdella käytännön tekijällä: URL-osoitteet ovat usein hyvin monimutkaisia ja painoteknisesti hankalia, varsinkin kapeaan palstaan ladottuna. Lisäksi niissä saattaa esiintyä esimerkiksi aaltoviiva-merkki, jota monet painokoneet eivät pysty tuottamaan.
Osoitteiden mutkikkuudelle emme voi mitään. Jos lehdestä on myös sähköinen versio, osoite näkyy sivulla linkkinä, jolloin sen takana oleva tekninen URL-osoite menettää merkityksensä eikä välttämättä edes näy käyttäjälle. Aaltoviivan ja muutkin hankalat merkit voi korvata %-merkinnällä siten, että esimerkiksi aaltoviivan sijaan kirjoitetaan %7E. Osoitteissa molemmat muodot ovat teknisesti samanarvoisia.
Radion ja television kannalta osoitteiden ilmaisussa on omat ongelmansa, koska puhuttuina osoitteet kuulostavat kerrassaan kamalilta ja televisiossa pitkiä osoitteita pitäisi näyttää vähintään puoli minuuttia, jotta kiinnostuneet ehtisivät kirjoittaa ne muistiin.
Toinen perustelu liittyy solidaarisuuteen: miksi laittaa osoite näkyviin, kun kaikilla lukijoilla ei kuitenkaan ole nettiyhteyttä? Tämäkin perustelu kuulostaa ontuvalta ja tuo mieleen 1970-luvun ajan tiedonvälityksen, joka oli jo lähtökohdiltaan tyystin erilaista kuin nykyinen tietoverkkojen aikakausi.
Jatkossa toimittajan merkitys tapahtumien tulkitsemisessa vähenee, sillä osoitteen perusteella käyttäjät pääsevät itse muodostamaan käsityksensä asiasta. Toimittajien tehtäväksi jää yhä enemmän koota verkossa liikkuvaa aineistoa ja laatia siitä tiivistelmiä kiireisiä lukijoita varten. Jokaiseen tiivistelmään on kuitenkin lisättävä linkki alkuperäisen tiedon lähteelle, jotta asiasta kiinnostunut saa haluamansa lisätiedot.
Jos mediassa uutisoidaan esimerkiksi jonkin yrityksen tapahtumia, jutussa ei kerrota yrityksen osoitetta tai puhelinnumeroa. Sen sijaan WWW-palvelimen osoite voidaan ja pitäisikin kertoa. Jos uutisoinnin kohteena on jokin tapahtuma, jolla on WWW-sivu, sivun osoite pitäisi mainita jutun yhteydessä.
Netti muuttaa toimittajien työtapoja, mutta ei suinkaan tee heitä tarpeettomiksi. Vaikka verkossa on tuhansia alkuperäisiä tietolähteitä, yksikään käyttäjä ei jaksa itse käydä niitä kaikkia läpi. Alkuinnostuksen jälkeen käyttäjät ovat valmiita entiseen tapaan maksamaan siitä, että joku käy tiedonlähteet läpi, laatii niistä lyhyitä yhteenvetoja ja analysoi tapahtumien merkitystä suhteessa omaan yhteisöön, kuntaan tai kotimaahan.
Nettimediassa on kaksi erikoispiirrettä. Ensimmäinen niistä on lähetyskynnyksen alhaisuus. Jokainen, joka haluaa, voi olla paitsi vastaanottaja myös lähettäjä, joka tarjoaa omaa aineistoaan miljoonille muille.
Toinen erikoispiirre on nettimedian vaatima aktiivisuus. Verkossa surfaava käyttäjä joutuu tekemään jatkuvasti valintoja ja päätöksiä: napsautanko tätä linkkiä, vai tuota? Mistä löydän seuraavan mielenkiintoisen osoitteen? Netissä mitään ei tuputeta väkisin, vaan aloite ja päätäntävalta on aina käyttäjällä itsellään. Kukaan ei ole ajatellut asioita katsojan puolesta valmiiksi. Verkossa olevat palvelimet eivät ole siistissä jonossa, vaan muodostavat maailmanlaajuisen kudelman, jossa jokainen sivu haarautuu lukuisiin uusiin sivuihin. Netti on kaksiulotteinen media.
Jatkuva valinnanmahdollisuus ja oma-aloitteisuus sopii monille ihmisille ja varsinkin nuorille. Toiset taas eivät pidä siitä lainkaan. Varsinkin vanhemmat käyttäjät tuskailevat usein sitä, että netistä puuttuvat kattavat palveluhakemistot ja osoiteluettelot. Aktiivikäyttäjien mielestä se ei ole puute vaan netille ominainen vahvuus ja osoitus uuden median ajattelutavasta.
Ero televisioon on suuri. Televisiossa ohjelmat on ajateltu valmiiksi, laitettu jonoon ja käyttäjän ainoa valinnanmahdollisuus on vaihtaa kanavaa kaukosäätimellä, ellei ohjelma miellytä.
Siksi televisio on passiivisen ihmisen yksiulotteinen media. Netti on aktiivisen ihmisen moniulotteinen media.
Kaikkea netin mediakäyttöä vaikeuttaa suuri ongelma, joka juontaa juurensa verkon toimintaperiaatteesta. Tieto liikkuu verkossa paketteina ja sama linja saattaa olla yhtä aikaa tuhansien eri yhteyksien käytössä. Kuhunkin yhteyteen liittyvät tietopaketit kuljetetaan muiden kanssa lomitettuna. Ellei yhteyttä käytetä, se ei myöskään kuluta siirtokapasiteettia ja silloin muut yhteydet saavat enemmän tilaa omille lähetyksilleen.
Tässä netti poikkeaa täysin perinteisestä puhelinverkosta. Kun puhelinyhteys avataan, keskustelijat saavat käyttöönsä linjan koko kapasiteetin (yleensä kahdeksan kilotavua eli 64 kilobittiä sekunnissa). Kerran avattu linja pysyy yksin heidän käytössään, vaikka molemmat puhujat olisivat hiljaa eikä linjalla siten liikkuisi mitään. Jos puhelinverkko menee ylikuormituksen vuoksi tukkoon, se ei suostu avaamaan uusia yhteyksiä. Puhelin tuuttaa varattua.
Netin toimintaperiaate johtaa siihen, ettei verkon siirtotehoa voida etukäteen tietää, vaan se vaihtelee jatkuvasti, sekunnista toiseen, kuormituksen mukaan. Vaihteleva siirtonopeus on äänen ja kuvan kannalta painajainen, koska kuvan ja äänen pitäisi edetä tasaisena virtana.
Jos puhelinverkko toimisi netin tapaan, puheyhteys alkaisi heikentyä ja ääni muuttua epäselväksi soittajien määrän kasvaessa. Pahimpiin ruuhka-aikoihin voisi käydä niin, että puhelin kyllä soisi, mutta soittajan äänestä ei saisi mitään selvää.
Kekseliäät insinöörit ja varsinkin nuoret opiskelijat ovat keksineet nerokkaita ratkaisuja nopeudeltaan vaihtelevien yhteyksien käyttöön. Niillä tekniset ongelmat pystytään minimoimaan, vaikkakaan ei poistamaan. Ääni saattaa edelleen katkeilla ja nykivän kuvan laatu jää kauaksi televisiosta. Tämä onkin tuottanut harmia eräille perinteisten videotekniikan ammattilaisille, jotka ovat tuominneet netin videokokeilut pelkäksi haihatteluksi ja jopa vahingollisiksi, koska ne totuttavat katsojat huonoon kuvanlaatuun.
Kannattaa kuitenkin muistaa, miten nuorta äänen ja kuvan välitys verkossa on. Äänilevyteollisuudelta kesti lähes sata vuotta saavuttaa kahden kanavan stereoääni ja vasta 1980-luvulla musiikki alkoi kuulostaa todella luonnonmukaiselta. Alkuaikojen elokuvat olivat mustavalkoisia ja niidenkin esitysnopeus vaihteli kiusallisesti — tosin silloin kyse ei ollut siirtokapasiteetin vaihtelusta vaan kuvaajan käden epätarkkuudesta hänen pyörittäessään elokuvakameran kampea.
Netin ääni ja kuva ottaa vasta ensimmäisiä askeleitaan, joten sen laadulle ei vielä voi asettaa suuria vaatimuksia. Tärkeintä on, että ne ovat osoittaneet äänen ja kuvan välityksen mahdolliseksi ja antavat siten esimakua siitä, mihin kehitys on menossa.
Keväällä 1995 amerikkalainen Vocaltec alkoi levittää verkossa InternetPhone-nimistä ohjelmaa. Sen idea oli mullistava: mikron äänikorttia käyttäen se muunsi puheen digitaaliseksi dataksi, joka välitettiin nettiä pitkin vastaanottajalle. Tuloksena oli puheyhteys lähes tavallisen puhelimen tapaan, mutta nettiyhteyden hinnalla.
Jos tavallisen 20 penniä minuutissa maksavan nettiyhteyden kautta pystyy puhumaan vaikka Yhdysvaltoihin, johon tavallinen äänipuhelu maksaa lähes viisi markkaa minuutti, kyse on mullistavasta asiasta. Netin käyttö puheluiden välittämiseen saikin eräät amerikkalaiset tuloistaan huolestuneet puhelinyhtiöt vaatimaan koko touhun kieltämistä. Kielto olisi kuitenkin mahdoton, koska digitaalista puhetta on mahdoton erottaa muusta nettiliikenteestä. Jos tietoverkkoyhteys itsessään sallitaan, kukaan ei pysty rajoittamaan millaisen datan siirtoon sitä käytetään. Viime kädessä kaikki siirrettävä data on vain ykkösiä ja nollia.
Nettipuhelimessa on omat rajoituksensa. Äänen laatu on varsinkin hitaalla modeemiyhteydellä huono, mutta kiinteällä linjalla on mahdollista päästä jopa perinteistä puhelinta parempaan kuuluvuuteen. Kaikki on kuitenkin kiinni yhteyden nopeudesta — jos linjat ovat tukossa, ääni vääristyy vaikka käytössä olisi nopea, kiinteä yhteys. Lisäksi äänikorttien rajoituksista johtuen nettipuhelimet toimivat yleensä vuorosuuntaisesti, joten vain yksi puhuja voi olla äänessä kerrallaan.
Perinteisesti nettipuhelinyhteys on ollut mahdollista vain kahden saman ohjelman käyttäjän kesken, jotka molemmat ovat olleet kiinni verkossa yhtä aikaa. Maaliskuussa 1996 amerikkalainen Free world dialup global server network ilmoitti yhdistävänsä nettipuhelimen tavalliseen puhelinverkkoon niin, että jompi kumpi puhujista voisi käyttää tavallista puhelinta. Verkko voisi soittaa linjan auki puhelun saapuessa, joten edes aktiivista verkkoyhteyttä ei tarvittaisi. Nettiä käytettäisiin vain puheluiden siirtämiseen pitkillä yhteyksillä.
Toteutuessaan tällainen konsepti muuttaisi kaikki maailman puhelut lähipuheluiksi ja romahduttaisi teleoperaattorien tulot. Luultavasti se myös tukkisi netin niin, ettei sen jälkeen verkkoa voisi käyttää enää edes perinteeseen Internet-liikenteeseen.