Internet - muutostekijä (c) Petteri Järvinen

Luku 6

Voiko verkkoa valvoa?

Tietoverkko, jossa ei ole käyttäjärekisteriä, keskustietokonetta, hallintoa tai käyttäjiä koskevia sanktioita, tarjoaa otollisen maaperän myös laittomuuksille ja kiusanteolle. Aiemmin asia ei ollut mikään ongelma. Yliopistojen henkilökunta ja opiskelijat osasivat kyllä kantaa verkon akateemisesta vapaudesta väistämättä seuranneen vastuun. Verkon käyttäjät olivat valikoitunutta joukkoa, koska he olivat päässeet sisään akateemiseen maailmaan osoittamalla kykynsä ja kypsyytensä pääsykokeissa.

Nyt verkkoon pääsee kuka tahansa, jolla vain on halua siihen. Joukossa on aivan tavallisia suomalaisia, duunareita, eläkeläisiä, työttömiä — mutta myös henkilöitä, joita kukaan ei haluaisi naapurikseen sekä suoranaisia rikollisia. Omakohtaisen vastuun kantamiseen ja itsesensuurin varaan ei enää voida laskea.

Yliopistokäytössä ollessaan verkolla oli omat rankaisukeinonsa. Kun joku suomalainen yritti loppuvuodesta 1988 tunkeutua Internetin läpi Yhdysvalloissa sijainneeseen tietokoneeseen, sikäläinen yhteyspiste rankaisi koko Suomea pistämällä jenkkiyhteydet tyystin poikki joksikin aikaa.

Nykypäivän netissä tällaiset rangaistukset ovat mahdottomia. Ei ole tahoa, jolle rankaiseminen kuuluisi, ei liioin keinoa, jolla yhteydet voitaisiin katkaista. Aiempien yliopistojen sijaan verkkoyhteyksien myynnistä on tullut liiketoimintaa ja yhteystarjoajia riittää.

Netiketti

Verkon käytössäännöt ovat kyllä olemassa. Niitä on määritelty sekä Internetin omissa dokumenteissa (esimerkiksi RFC-1855, haettavissa osoitteesta ftp://ftp.funet.fi/pub/doc/rfc/rfc1855.txt) että monissa yksityisten käyttäjien kokoamissa listoissa, joista tunnetuin on Arlene Rinaldin sivu osoitteessa http://www.fau.edu/rinaldi/netiquette.html. Osoitteessa esiintyvä fau on lyhenne yliopiston nimestä (Florida Atlantic University). Netiketti kertoo, miten kansainvälisille viestialueille pitää kirjoittaa, miten sähköpostia pitää käyttää ja määrittelee rajat hyväksyttävälle kaupalliselle toiminnalle. Säännöt muotoutuivat aikanaan yliopistoissa, kun ihmiset havaitsivat miten verkossa pitää toimia, jotta kaikki tulisivat toimeen keskenään.

Netiketti on kuitenkin vain suositus, eikä se voikaan olla muuta, koska sääntöjen rikkojaa ei voida rankaista. Netin käyttöön ei liioin vaadita ajokorttia tai lupaa, joten mikään ei takaa, että käyttäjä on edes kuullut netiketistä.

Tapaus Canter & Siegel

Muodollisten sanktioiden puuttumisesta huolimatta verkolla on omat keinonsa rangaista pelisääntöjen rikkojia. Rangaistus perustuu joukkovoimaan.

Tunnetuin tapaus sattui huhtikuussa 1994, kun arizonalainen juristipariskunta Laurence Canter ja Martha Siegel päätti käyttää Internetin news-keskustelualueita omien maahanmuuttajille suunnattujen palveluidensa mainostamiseen. He lähettivät palveluistaan kertovan mainoksen kaikille silloin käytössä olleille noin 6000 keskustelualueelle.

Keskustelualueiden summittainen käyttö omien kaupallisten palveluiden markkinointiin on netiketin mukaan vakava rikos. Muutamassa minuutissa Canter & Siegel alkoivat saada vihaisia sähköpostiviestejä, joiden määrä kasvoi lopulta niin suureksi, että heille verkkoyhteyden toimittaneen Internet-operaattorin kone tukehtui. Eräskin australialainen käyttäjä lähetti kiusallaan 1000 lisätietopyyntöä joka päivä. Näin suuri postitulva on helppo järjestää, koska sähköpostin lähettäminen on ilmaista ja sitä on helppo tehdä koneellisesti. Netti tekeekin sähköpostista tehokkaan häirintäkeinon, jonka vaikutus vielä moninkertaistuu, kun monet käyttäjät osoittavat sillä mieltään yhtä aikaa. Sähköpostipommitusta on käytetty mm. tunnettujen virusten tekijöiden "rankaisuun" tukkimalla heidän postilaatikkonsa.

Canter & Siegel uhkasivat haastaa yhteydet katkaisseen operaattorinsa oikeuteen, mutta eivät koskaan toteuttaneet uhkaustaan. Sen sijaan he kirjoittivat kirjan, How to make a fortune on the Information Superhighway, joka myi hyvin ja tuotti tekijöilleen sievoiset voitot.

Tekijänoikeudet uuteen harkintaan?

Tekijänoikeuksien valvonta tietoverkoissa on erittäin vaikeaa. Kun tieto — kuva, teksti tai ääni — on digitaalisessa muodossa, sitä voi monistaa rajattomasti napin painalluksella.

Ääni- ja videokasetteja on kopioitu aina siitä lähtien, kun niiden käyttöön tarvittavat laitteet tulivat kuluttajien ulottuville. Kaukoidässä piratismi on isoa teollisuutta ja tarjonta on laajaa. Piraattiversioita myydään avoimesti myös Etelä-Euroopassa ja vielä lähempänä Virossa, josta piraattiversiot ovat levinneet matkailijoiden mukana Suomenkin markkinoille.

Kansainväliset lait eivät ole pystyneet kitkemään kopiointia. Kun kopio maksaa murto-osan alkuperäisestä, houkutus sen ostamiseen on suuri — varsinkin kun ostaja tietää, että virallisen tuotteen hinnasta vain pieni osa on todellisia kuluja ja suurin osa hinnasta menee esiintyjien jättisuuriin palkkioihin ja valtavien markkinointiorganisaatioiden ylläpitoon. Se, ettei piratismi ole karannut käsistä, on johtunut vain siitä, että kopiointi vie aikaa ja että laatu huononee jokaisella kopiokerralla.

Digitaalitekniikka uhkaa poistaa tämän jarrun kokonaan, sillä jokainen kopio on täysin alkuperäisen kaltainen eikä laatu heikkene kopioinnissa lainkaan. Yleensä digitaalista kopiota on mahdotonta erottaa alkuperäisestä. Kopiointia on myös äärimmäisen vaikea estää tai rajoittaa. Tietokoneohjelmien valmistajat ovat taistelleet piratismia vastaan pari vuosikymmentä, mutta tulokset ovat jääneet laihoiksi, sillä mikään tekninen suojaus ei ole pystynyt estämään kopiointia. Myönteisiä tuloksia on saatu vain laskemalla ohjelmien hintaa ja viemällä kiinni saatuja piratismitapauksia oikeuteen varoittavana esimerkkinä muille.

Ohjelmistopiratismi on levinnyt hyvin laajalle. Vuonna 1994 sen arvioitiin aiheuttavan ohjelmistovalmistajille yhteensä 30 miljardin Suomen markan taloudelliset menetykset. Eivätkä asialla ole pelkästään harrastelijat tai kotikäyttäjät, vaan piratismi ulottuu kaikkialle: heinäkuussa 1996 Microsoft ilmoitti nostavansa kanteen Argentiinan valtionhallintoa vastaan, koska 90 prosenttia eri hallinnonalojen käyttämistä ohjelmista oli laittomia.

Toinen jarru on ollut jakelukanavien puuttumisessa. Piraattiversioita ei myydä länsimaissa avoimesti, joten ostaja joutuu yleensä matkustamaan toiseen maahan. Tietoverkot uhkaavat poistaa myös jakeluun liittyvät ongelmat, sillä maantieteellisillä seikoilla ei ole merkitystä. Kesäkuussa 1995 Ruotsin poliisi paljasti Tukholman teknillisessä korkeakoulussa opiskelleiden henkilöiden ylläpitämän palvelimen, josta levitettiin kaupallisia ohjelmia. Yksin viimeisen kolmen toimintaviikon aikana palvelimesta levisi eurooppalaisille, amerikkalaisille ja aasialaisille nettikäyttäjille ohjelmia noin seitsemän miljoonan markan arvosta. Esimerkki osoittaa, miten tehokas piraattituotteiden jakelukanava netti voi olla.

Onkin vain ajan kysymys, milloin CD-äänilevyjä aletaan siirtää tietoverkkojen kautta yhtä helposti kuin laittomasti kopioituja ohjelmia on levitetty aina modeemien keksimisestä lähtien. Miksi ostaa levyä, jos sen voi imuroida verkosta ilmaiseksi tai korkeintaan yhteyskustannusten hinnalla? Kiinnijäämisen riski on olematon, koska valvonta on lähes mahdotonta. Populaarimusiikin elinaika on lyhyt ja CD-levyt ovat tuotantokustannuksiin nähden kohtuuttoman kalliita, joten kopiointi kuulostaa houkuttelevalta.

Levyjen kopiointi on pysynyt vähäisenä, koska tietoliikenneyhteydet ovat olleet liian hitaita ja tallentamiseen tarvittava levytila kallista. Tavallisen modeemin 28800 bitin sekuntinopeudella yhden CD-levyn siirtäminen kestäisi noin 46 tuntia. ISDN-linjan nopeudella aika lyhenisi 21 tuntiin. Siirtonopeudet kasvavat kuitenkin nopeasti. Yhden megabitin nopeudella siirtoon kuluisi enää 1,3 tuntia ja ADSL-tekniikan mahdollistamalla kuuden megabitin nopeudella 14 minuuttia.

CD-levy on niin vanhaa tekniikkaa, ettei siinä käytetä lainkaan tiedon pakkausta. Pakkaamalla äänitiedostojen koot voidaan puristaa viidesosaan alkuperäisestä ilman, että laatu korvin kuultavasti heikkenee. Tällöin myös siirtoajat putoavat viidesosaan.

Levytilan hinta on romahtanut. Jos tavallisella kiintolevyllä megatavun hinnaksi tulee yksi markka, levyn tallentamiseen tarvittava tila maksaisi noin 600 markkaa. Se on paljon enemmän kuin levyn hinta kaupasta ostettuna, mutta kun levyyn on kyllästynyt, sen päälle voi tallentaa uuden levyn. Ja niin edelleen, rajattomasti.

Levytilaa saa myös halvemmalla. Irrotettavat massamuistit tarjoavat CD-levyn verran tallennustilaa muutamalla sadalla markalla ja ainahan käyttäjä voi itse tehdä omat CD:nsä. Halvimmat kirjoittavat CD-asemat maksavat pari tuhatta markkaa ja tyhjät CD-levyt 50-75 markkaa kappale.

Jos kopiointi alkaa yleistyä, äänilevyteollisuuden on joko keksittävä uusi levyformaatti tai laskettava levyjensä hinta niin alas, ettei niiden kopiointi enää kata siirtokustannuksia eikä työstä aiheutuvaa vaivaa. Tai sitten levy-yhtiöiden on leikattava jakeluportaan osuutta ja alettava ohjelmavalmistajien tapaan toimittaa levyjen sisältö linjaa pitkin suoraan ostajalle. Hän voi tallentaa musiikin kiintolevylle välitöntä kuuntelua varten tai siirtää sen CD-levylle esimerkiksi autokäyttöä tai kannettavia soittimia varten.

Joka tapauksessa netti tulee aiheuttamaan suuria muutoksia nykyiselle viihdeteollisuudelle.

WWW ja tekijänoikeudet

Perinteisten tekijänoikeuksien valvonta on vain yksi puoli ongelmasta. Tietoverkoissa on valtavasti tekstiä, kuvia ja ohjelmia, joiden tekijät ovat luopuneet oikeuksistaan ja lahjoittaneet työnsä yleiseen käyttöön. Tällaista aineistoa kutsutaan public domain-materiaaliksi. Se oli yleistä varsinkin 80-luvulla, kun verkon käyttäjät olivat enimmäkseen akateemisia henkilöitä, joilla ei ollut tulosvastuuta ja joiden ei tarvinnut maksaa verkon käytöstä. Silloin oli yleistä, että oman työn tulokset annettiin veloituksetta muiden käyttöön vastalahjana siitä, mitä oli itse saanut verkosta.

Linux on esimerkki siitä, miten verkon kautta koordinoitu yhteistyö voi luoda kaikkia hyödyttävän lopputuloksen. Suomalainen atk-opiskelija Linus Torvalds alkoi kehittää harrastusmielessä omaa Unix-käyttöjärjestelmäversiota vuonna 1991. Kun alkeellinen versio oli saatu toimintakuntoon, hän laittoi sen vapaaseen levitykseen verkkoon. Lyhyessä ajassa Linuxin esiversio levisi ympäri maailmaa ja ihmiset alkoivat rakentaa siihen puuttuvia osia niin, että lopputuloksena oli täydellinen Unix-käyttöjärjestelmä. Itse Linux on edelleen ilmainen ja kuka tahansa voi siirtää sen verkosta itselleen. Linuxia myydään myös edulliseen hintaan CD-ROMilla. Tilanteessa, jossa tuote kehitetään tietoverkossa monen eri henkilön toimesta, varsinaista tekijänoikeuden haltijaa on usein mahdotonta määritellä.

WWW-tekniikan mahdollistama linkitys asettaa sekin vanhat tekijänoikeuskäsitteet uuteen valoon. Kuvia ja tekstiä voidaan hakea muista palvelimista omalle sivulle ilman, että aineistoa täytyy missään vaiheessa fyysisesti kopioida tai monistaa. Kehysten avulla eri palvelimista tulevaa aineistoa voidaan yhdistellä täysin läpinäkyvästi niin, että haluttu lopputulos muodostuu suoraan käyttäjän ruudulle. Katsojan on erittäin vaikea tietää, mikä WWW-sivulla näkyvästä sisällöstä on sivun tekijän omaa tuotantoa, mikä puolestaan tulee jostain toisesta palvelimesta linkityksen kautta.

Mahdollisuus linkittää tietoa omalle sivulle ja helppous, jolla tekstiä tai kuvia voidaan verkosta hakea, on omiaan sumentamaan tekijänoikeuden käsitettä. Monet netin aktiivikäyttäjät ovat jo täysin tottuneet ajatukseen, että kaikki verkosta löytyvä aineisto on ilmaista ja vapaasti käytettävissä. Että WWW-sivulla olevan kuvan voi ottaa lupaa kysymättä omiin tarkoituksiinsa. Tai että omalle WWW-sivulle voi laittaa lehdestä leikatun tekstin tai kuvan. Tämä on suorastaan vaarallinen tapa ajatella.

Siksi tekijänoikeuksien merkitystä on syytä korostaa, vaikka ne paikoitellen kaipaavatkin uusimista. Alun perin tekijän oikeuksien turvaamiseksi kehitetyistä laeista on tullut paikoin byrokraattinen automaatti, joka elättää suuren joukon organisaatioita, edunvalvontavirkailijoita ja juristeja. Äänitteiden ja kuvien käytöstä on tehty niin vaikeaa ja kallista, että esimerkiksi monet CD-ROM -hankkeet on jouduttu hautamaan yksinomaan liian hankalien tekijänoikeuskysymysten vuoksi.

Tekijänoikeuksia omistavilla tahoilla on paljon valtaa ja ne ajavat tehokkaasti omia etujaan. Vuoden 1996 alusta ne saivat EU:ssa voimaan lain, joka pidensi teosten suoja-ajan 50:stä 70:een vuoteen. Esimerkiksi musiikin käytöstä on nyt maksettava perikunnalle 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Ja jos tekijöiksi on merkitty monta nimeä, aika lasketaan viimeisen tekijän kuolemasta — vaikka tämä olisi ollut teoksen syntyhetkellä vasta pieni lapsi ja merkitty tekijäluetteloon vain siksi, että tulot juoksisivat mahdollisimman pitkään.

Runoilijat ja varsinkin heidän perikuntansa ovat esittäneet vaatimuksia, että kuolinilmoituksissa lainatuista runosäkeistä pitäisi maksaa korvauksia. Taiteilijat vaativat korvausta, jos heidän maalauksensa vilahtaa esimerkiksi TV-näytelmän tai mainoksen taustalla näkyvällä seinällä. Seuraavaksi ehkä arkkitehdit vaativat korvausta, jos heidän suunnittelemaansa taloa näytetään televisiossa tai Raamatun kääntäjät siitä, että kirjan jakeita luetaan jumalanpalveluksissa.

Nämä esimerkit osoittavat, miten tekijänoikeus on paikoin menettänyt alkuperäisen tarkoituksensa ja siitä on tullut rahantekoautomaatti. Siksi tietoverkkojen tekijänoikeuksille aiheuttama muutospaine on jopa tervetullutta.

Uusia lakeja tarvitaan

Tekijänoikeudet ovat kuitenkin vain yksi verkon tuomista ongelmista. Itse asiassa se on ongelmana varsin helppo, koska tekijänoikeus on käsitteenä suhteellisen yksinkertainen ja sen soveltaminen verkkoon on melko suoraviivaista. Paljon enemmän päänvaivaa tuottavat ne aivan uudet asiat, joihin ei voida suoraan soveltaa aiempia lakeja tai menettelytapoja. Vanhan reaalimaailman lait ja kokemukset eivät auta, kun kyse on keinotekoisesta ja virtuaalisesta verkkomaailmasta.

Monet verkossa esille tulevat asiat vaatisivatkin erityisluonteensa vuoksi aivan oman lain, jota taas ei voi luoda, ennen kuin tekninen kehitys on vakiintunut ja tietoverkkojen tuomista uusista käsitteistä ja ajatusmalleista keskusteltu riittävästi julkisuudessa.

Jo yksin WWW-tekniikka herättää lukuisia uusia kysymyksiä. Mikä on WWW-palvelimen omistajan, ylläpitäjän tai nettioperaattorin vastuu palvelimen sisällöstä? Pitäisikö WWW-palvelimen käyttö rinnastaa julkaisuun, vaikkei se olekaan julkaisua sanan perinteisessä merkityksessä? WWW-sivua ei levitetä, vaan ihmiset tulevat sivun luo lukemaan sitä.

WWW-tekniikassa kopiointi saa uuden merkityksen, sillä surfailun aikana jokainen WWW-sivulla oleva kuva ja teksti kopioituu surfaajan levyllä olevaan välimuistiin. Automaattinen ja tilapäinen kopiointi ei silti ole sellaista kopiointia, jota pitäisi tekijänoikeuslain nojalla rajoittaa.

Vaarana onkin, että verkon lakeja pääsevät määrittelemään tahot, jotka eivät ymmärrä verkon erityispiirteitä eivätkä ole itse sen käyttäjiä. Näin syntyneet lait voivat tehdä enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Toinen ongelma on siinä, että monilla aktiivisilla nettikäyttäjillä on laista ja juridiikasta aivan vääränlainen käsitys. Kuvitellaan esimerkiksi, ettei laki koske asioita, joita siellä ei erikseen mainita. Laki on kuitenkin yleispätevää. Tietoverkoista periytyvä suoraviivainen ajattelu ei myöskään toimi juridiikassa. Esimerkiksi lokitiedostot eivät ole automaattisesti epäluotettavia, vaikka niitä onkin helppo väärentää, vaan oikeus ratkaisee tapauskohtaisesti kunkin todisteen painoarvon. Kuvitelma siitä, että verkon mahdollistamalla teknisellä kikkailulla voitaisiin kiertää laissa määriteltyjä yleisiä perusperiaatteita, on väärä.

Jotta lait tehoaisivat, niiden pitäisi olla maailmanlaajuisia ja voimassa kaikissa maailman maissa. Muutoin lakia olisi liian helppo kiertää siirtämällä toiminta maasta toiseen. Monimutkaisia ja uusia asioita käsittelevät, maailmanlaajuisesti tunnustetut lait tuntuvat utopialta kun ottaa huomioon, ettei edes perinteistä huume- tai talousrikollisuutta ole saatu kriminalisoitua kaikissa maissa. Maailmasta tulee aina löytymään maita, joissa esimerkiksi tekijänoikeuksia ei tunnusteta tai valvota. Palvelimen siirto tällaiseen maahan ja sen etähallinta verkon yli jostain toisesta maasta takaa, että esimerkiksi piraattiohjelmien tai -äänitteiden levitys voi jatkua.

Aivan uusi ongelma syntyy verkkorikosten todistamisesta. Koska toiminta verkossa perustuu virtuaalisiin bitteihin, jäljet on helppo peittää eikä perinteisiä "kovia" todisteita, kuten sormenjälkiä, nimikirjaimin merkittyjä nenäliinoja tai tupakantumppeja, voida käyttää. Hyödyllisimpiä olisivat lokitiedostot, joihin kirjaantuvat tiedot palvelujen käytöstä, mutta niidenkin sisältö on helppo väärentää eikä lokeilla siksi voi olla suurta todistusarvoa. Käyttäjät voidaan tunnistaa ainoastaan heidän käyttämistään nimistä tai verkko-osoitteista, jotka nekin on helppo väärentää.

Perinteisissä rikoksissa poliisi voi tehdä kotietsintöjä etsiäkseen varastettua tavaraa tai rikokseen liittyvää todistusaineistoa. Verkkorikoksissa kotietsintä on tehotonta, sillä etsinnän kohde voi napin painalluksella ja jälkiä jättämättä siirtää etsityn aineiston turvaan toiselle puolelle maapalloa.

Lakien laatimista vaikeuttaa se, että vain harvat juristit tuntevat tietotekniikkaa. Monilla ei ole edes omaa mikroa, sähköpostiosoitteesta tai nettikokemuksesta puhumattakaan. Mikron korvaa näppäräsorminen sihteeri, joka hoitaa sekä kirjeenvaihdon että kirjelmien laatimisen esihenkilönsä puolesta. Onneksi nuorempi juristipolvi on tutustunut uuteen tekniikkaan opiskelun yhteydessä, mutta kestää vielä pitkään ennen kuin heidän vaikutuksensa alkaa näkyä. Toivoa kuitenkin herättää se, että Suomen Asianajajaliitto avasi elokuussa 1996 oman WWW-palvelimensa (http://www.asianajajat.fi).

Oikeusasteiden huono tietotekniikan tuntemus saattaa uhata jopa kansalaisen oikeusturvaa. Monimutkaisia tietoteknisiä asioita käsiteltäessä ja ennakkotapausten puuttuessa tuomio voi kääntyä millaiseksi tahansa riippuen siitä, kumpi osapuolista on osannut selittää tekniset termit omalta kannaltaan edullisemmassa valossa. Kesällä 1996 hakkeroinnista tuntuviin korvauksiin tuomittu opiskelija ihmettelikin, miksi oikeudenkäynnin pöytäkirjoissa jokainen alaan liittynyt termi tai tuotemerkki oli kirjoitettu väärin.

Jatkuu