Internet - muutostekijä (c) Petteri Järvinen

Luku 6 jatkuu

Pornoa verkossa?

Kuten jo kirjan alussa kävi ilmi, seksi myy. Se oli katalyyttinä kotivideoiden yleistymiselle ja onpa sillä ollut oma vaikutuksensa tietoverkkoihinkin. Ei ole mikään yllätys, että myös netissä on pornoa.

Verkkoporno nousi näyttävästi otsikoihin kesällä 1995, kun Time nosti lehden pääjutuksi amerikkalaisen Marty Rimmin tutkimuksen. Siinä tutkimusta tehnyt ryhmä oli löytänyt 917410 pornokuviin viittaavaa tiedostokuvausta. Tutkimus oli kuitenkin monin tavoin epäpätevä eikä se edes kertonut, että kuvat olivat peräisin maksullisista, suljetun piirin BBS-purkeista eikä Internetistä. Timen juttu tiivisti tutkimuksen sisällön lauseeseen "there's an awful lot of porn on-line", mikä ei ollut lainkaan linjassa lehden aiemman objektiivisuuden ja asiantuntemuksen kanssa.

Verkossa olevaan pornoon on suhtauduttava asiallisesti. Totuus on, että suurin osa verkon pornosta on maksullisissa palveluissa, joihin pitää rekisteröityä ennen käyttöä ja jotka yleensä hyväksyvät maksun vain luottokortilla. Jo tämä rajaa alaikäiset — ja köyhät — pois sivuilta.

Toki kuvia levitetään myös tavallisilla news-alueilla. Suuri osa niistä on tavallisia alastonkuvia, jotka tuskin hetkauttavat suomalaisen saunakulttuurin ansiosta alastomuuteen luonnollisesti suhtautuvia suomalaisia. Amerikkalaisten kohdalla tilanne on toinen, kaukoidän tai Aasian maista puhumattakaan.

Ennen pojat selasivat kiellettyjä lehtiä ullakolla ja nurkan takana, nyt samoja kuvia katsotaan joko netistä tai harrastajien BBS-järjestelmistä eli purkeista. Media ja pojat ovat vaihtuneet, kiinnostuksen kohde ei.

Ainoan ongelman muodostavat ne perversiot, joita joillakin news-alueilla levitetään. Näiden kuvien joukossa saattaa olla mitä kummallisempia kidutukseen, pedofiliaan, eläinseksiin, ihmisen eritteisiin tai naisten pahoinpitelyyn liittyviä kuvia, joiden katselu voi järkyttää aikuisiakin, lapsista puhumattakaan. Tällaisia kuvia on vain vähän, mutta kuvat ovat niin hätkähdyttäviä, että jos niitä näytetään kenelle tahansa aikuiselle, tämä on valmis kieltämään kuvien vapaan levityksen. Useimmissa maissa vastaavien kuvien julkinen levitys — eräissä myös hallussapito — on selkeästi lailla kielletty.

Likipitäen jokaisessa kuvassa on myös tekijänoikeusongelma. Kuvat on luettu sähköiseen muotoon skannerilla tai hankittu muista lähteistä, mutta lupaa kuvan levittämiseen ei ole kysytty keneltäkään, puhumattakaan siitä että kuvaajalle tai kuvissa esiintyjille olisi maksettu taloudellisia korvauksia.

Pornon ja varsinkin lapsipornon tiedotusvälineissä saama huomio ei ole missään suhteessa asian todelliseen merkitykseen verkossa. Porno on noussut otsikoihin, koska media tietää sen kiinnostavan suurta yleisöä ja pornon varjolla on helppo kirjoittaa raflaavia ja siksi myyviä juttuja. Pornoaiheisiin on helppo tarttua sellaisenkin toimittajan, joka ei ymmärrä verkosta mitään eikä ole itse sen käyttäjä. Verkossa tapahtuvien myönteisten ja paljon merkittävämpien asioiden uutisointi vaatisi enemmän taustatietoja ja asiaan perehtymistä.

Pornon jakelun kannalta netti ei mullista oikeastaan mitään. Lapsipornon suhteen tilanne on hieman erilainen, koska verkossa mahdollinen nimetön viestintä helpottaa materiaalin välitystä ja yhteyksien solmimista. Lisäksi lapsiporno on tavallisesta pornosta poiketen kiellettyä lähes kaikkialla, joten valvontamahdollisuuden puute on sen kohdalla erityinen ongelma.

Onko valvonta mahdotonta?

Eikö verkossa liikkuvaa aineistoa sitten voisi jotenkin valvoa? Esimerkiksi Singaporen viranomaiset päättivät kesällä 1996 yrittää valvontaa ja määräsivät kansalaiset liittymään verkkoon vain yhdestä pisteestä, jonka liikennettä he pystyivät seuraamaan.

Yritykset verkkoliikenteen valvomiseksi ovat kuitenkin tuomittuja epäonnistumaan, sillä yksityiskäyttäjät voivat aina soittaa puhelimella ja modeemilla valvonnan ulkopuolella olevaan palvelimeen ja liittyä verkkoon sieltä käsin. Jotta tämä yhteystapa voitaisiin estää, valvojien pitäisi kuunnella kaikkia käynnissä olevia puheluita ja pystyä erottamaan sallitut datapuhelut — esimerkiksi faksilähetykset — kielletyistä nettiyhteyksistä. Lisäksi yrityksillä on omat kiinteät verkkoyhteytensä, joiden täydellinen tarkkailu on mahdotonta.

Seuraava ongelma on dataliikenteen suuressa määrässä. Jo yksin Suomesta ulos lähtevien linjojen yhteenlaskettu kapasiteetti on kymmeniä miljoonia bittiä sekunnissa. Koko verkon liikennemäärä on tähän verrattuna monituhatkertainen.

Seuraava ongelma on tiedon tulkinta. Vaikka joku onnistuisi tarkkailemaan miljoonien bittien reaaliaikaista datavirtaa, sen pitäisi myös tulkita, mitä tuo virta tarkoittaa. Pelkkä teksti on helppo tunnistaa ja purkaa, mutta jo yksinkertainen salaustekniikka vaikeuttaa oleellisesti tekstin erottamista muusta liikenteestä. Pakattujen tiedostojen tai kuvien seuranta on mahdotonta. Vain ihminen pystyy sanomaan, mitä kuvatiedosto esittää. Tämä estää esimerkiksi pornokuvien välityksen automaattisen seurannan ja kuvasuodattimien rakentamisen.

Viimeinen valvontaa vastustava tekijä on rakennettu itse verkon olemukseen. Reititystekniikasta johtuen yhteyksiä on helppo muuttaa ja esimerkiksi vian sattuessa liikenne on helppo ohjata toista kautta kohteeseensa.

Ei, verkkoliikennettä voi kyllä seurata, mutta sen valvonta on käytännössä mahdotonta. Onkin sanottu, että verkko kohtelee sensurointiyrityksiä teknisenä häiriönä ja reitittää yhteydet niiden ohi.

Le grand secret — suuri salaisuus?

Viikkoa Ranskan entisen presidentin Francois Mitterandin kuoleman jälkeen tammikuussa 1996 markkinoille ilmestyi hänen henkilääkärinsä Claude Gublerin kirjoittama teos Le grand secret, joka kertoi presidentin sairauden etenemisestä ja siitä, miten sairaus oli onnistuttu salaamaan suurelta yleisöltä.

Kirjasta tuli menestys ja muutamassa päivässä sitä myytiin 40 000 kappaletta. Silloin viranomaiset kuitenkin puuttuivat asiaan ja takavarikoivat kaikki jäljellä olleet kappaleet, koska kirjan tehnyt lääkäri oli rikkonut salassapitovelvollisuutensa.

Muutamassa päivässä ranskalainen Pascal Barbraud siirsi kirjan sivut kuvanlukijalla tiedostoiksi ja laittoi ne jakeluun omaan WWW-palvelimeensa. Teko herätti huomiota myös ulkomailla ja esimerkiksi CNN kertoi palvelimen osoitteen omassa TV-uutislähetyksessään. Paikalliset poliisit takavarikoivat palvelimen, mutta sivut oli jo ehditty siirtää USAhan ja siellä ne laitettiin uudelleen kaikkien luettavaksi. Koska alkuperäinen teos oli kirjoitettu ranskaksi, mikä rajoitti sen lukijakuntaa, verkon käyttäjät käänsivät kirjan muutamassa kuukaudessa yhteisvoimin englanniksi.

Elokuussa 1996 pariisilainen oikeusistuin tuomitsi Claude Gublerin neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen vaitiolovelvollisuutensa rikkomisesta. Kirjan kustantaja tuomittiin 60000 frangin sakkoihin ja Gubleria kirjoitustyössä avustanut Michel Gonod 30000 frangin sakkoihin.

Lopputulos oli mielenkiintoinen: kirjan tekijä tuomittiin, mutta siitä huolimatta kielletty kirja levisi kaikkialle maailmaan, vieläpä englanniksi käännettynä ja ilman, että kirjan tekijä sai maailmanlaajuisesta levityksestä penniäkään.

Sensuuri

Pisimmälle verkon sensurointihankkeissa on hieman yllättäen edetty Yhdysvalloissa. USA ei ole sellainen vapauden ja sallivuuden tyyssija kuin monet ulkomaalaiset kuvittelevat. Suurten kaupunkien ulkopuolella mielipiteet ovat hyvin vanhoillisia ja perinteiset arvot ovat kunniassa. Ja koska Yhdysvallat on myös tietoverkkojen kehityksen kärjessä, on selvää että sensurointitarpeisiin on törmätty ensiksi siellä.

CDA

Yhdysvaltojen edustajainhuone hyväksyi 1. helmikuuta 1996 selvällä äänten enemmistöllä kohua herättäneen lakialoitteen, joka sai nimen Communication Decency Act. Sen tavoitteena oli estää siveettömän aineiston levitys verkkoon alaikäisten ulottuville 100000 dollarin sakkojen tai enintään kahden vuoden vankeustuomion uhalla. Laki ei kuitenkaan yksiselitteisesti määritellyt, mikä on siveetöntä. Jo saman vuoden kesällä ylempi oikeusaste totesi CDA:n perustuslain vastaiseksi ja kumosi sen. Verkon sananvapauden puolustajat katsoivat voittaneensa ensimmäisen erän.

Verkon sensurointihankkeet herättivät suurta kohua varsinkin Yhdysvalloissa ja Internet-piireissä. Kansalaisoikeuksien järjestöt, kuten ACLU (http://www.aclu.org) sekä tunnetut verkkohahmot ryhtyivät puolustamaan sähköistä sananvapautta ja tuomitsivat kaikki yritykset verkon sisällön rajoittamiseksi. Electronic Frontier Foundation käynnisti sininen nauha -kampanjan (http://www.eff.org/blueribbon. html), joka jakoi sinistä nauhaa esittävää kuvaketta lisättäväksi WWW-sivuille osoittamaan tukea sananvapaudelle. Kuvake oli samalla linkki sivulle, jossa kerrottiin sananvapauden merkityksestä.

"Tieto haluaa olla vapaata"

Sensuuri tarkoittaa ennakkotarkistusta ja oikeutta levittää vain "virallisen" kannan mukaista materiaalia. On selvää, etteivät käyttäjät halua sellaista verkkoon. Sensuuri on kuitenkin eri asia kuin valvonta.

Valtava volyymi, maantieteellinen riippumattomuus ja käsin kosketeltavan substanssin puute tekevät netin valvonnan äärimmäisen vaikeaksi. Tilanne on yhteiskunnalle uusi ja outo. Koskaan aiemmin viranomaiset eivät ole joutuneet toteamaan olevansa yhtä voimattomia uuden ilmiön edessä. Ellei verkon käyttöä haluta kokonaan kieltää, keinoja sen valvontaan ei ole. Jo yksin lakien laadinnassa — niiden valvonnasta puhumattakaan — riittää haastetta aivan tarpeeksi.

Nettiaktiivit toistavat mielellään mantraa, jonka mukaan "information wants to be free" — tieto haluaa olla vapaata, eikä mikään saa rajoittaa sen leviämistä. Tällainen, useimmiten nuorten keskuudessa elävä idealismi on kaunista, mutta vapauteen liittyy aina myös vastuu, jota verkossa on kovin helppo kiertää. Tietoa on monenlaista, eikä kaiken tiedon levittäminen voi olla hyväksyttävää. Esimerkiksi yksityisiä kansalaisia koskevien luotto-, sairaus- tai rikosrekisteritietojen levittämistä ei kukaan voi puolustella vetoamalla vain tiedon haluun pysyä vapaana.

Jos tietoverkko haluaa olla osa jokapäiväistä elämää, se ei voi olla lakien ja yleisesti hyväksyttyjen toimintaperiaatteiden ulkopuolella. Ei voi olla hyväksyttävää, että verkossa herjataan toisia, rikotaan tekijänoikeuksia ja levitetään natsipropagandaa tai huumeiden valmistus- ja kasvatusohjeita, jos vastaava toiminta on reaalimaailmassa kiellettyä.

Vaikka nettiaktivistit mielellään korostavat kansainvälisyyttä ja verkon luomaa vapautta, nämä kauniit periaatteet ulottuvat vain niihin, jotka ajattelevat samalla tavalla. Toisinajattelijoihin tai perinteisten nettiarvojen kyseenalaistajiin suhtaudutaan verkossa yhtä suvaitsemattomasti kuin reaalimaailmassakin.

Eräät tiedon vapautta puolustavat käyttäjät ovat valmiita myöntämään, että yhteisistä säännöistä ja niiden noudattamisesta olisi hyötyä heille itselleenkin. Jos esimerkiksi spamit pystyttäisiin estämään tai saataisiin kuriin lailla, kaikki käyttäjät hyötyisivät. Täysi vapaus ja rajoituksettomuus ei ole loppujen lopuksi hyödyksi kenellekään. Mitä enemmän verkkoon liittyy ns. tavallisia käyttäjiä, sitä selvemmäksi asia käy.

Pornon tapaan rajoituksia perustellaan usein lasten suojelemisella. Nettiaktivistien mielestä lapsia ei voi käyttää rajoitusten perusteluna, koska lasten suojeleminen on vanhempien tehtävä.

Tätä mieltä ovat aina olleet ne, joilla ei itsellään ole lapsia.

Vanhemmiksi tultuaan he saavat havaita, että lasten jatkuva valvonta on yksinkertaisesti mahdotonta. Olipa kyse sitten tupakanpoltosta, alkoholista, seksilehdistä tai verkkopalveluista, lapset ja nuoret löytävät juuri ne, jotka vanhemmat yrittävät heiltä piilottaa. Nuorten keskinäinen tiedonvälitys toimii ilman tietoverkkoakin ja siksi yhteiskunta on säätänyt joukon määräyksiä juuri lasten suojaksi.

Lapsettomien nettiaktivistien on vaikea nähdä verkkoon liittyviä riskejä, koska ne eivät kosketa omaa elinpiiriä. Liiallinen verkossa roikkuminen pikemminkin kaventaa käyttäjänsä elinpiiriä kuin laajentaa sitä. Verkko luo helposti käyttäjälleen itsekeskeisen illuusion, joka etääntyy kauaksi todellisen elämän realiteeteista. Miespuolisten käyttäjien on esimerkiksi vaikea ymmärtää sitä häirintää, minkä kohteeksi naiset saattavat verkossa joutua, tai hyväksyä sitä, että verkon käyttäjinä on poikkeavia ihmisiä, jotka pyrkivät esimerkiksi yhteyksiin lapsikäyttäjien kanssa ja ehdottavat näille tapaamista koulun jälkeen. Tällaiset, varsinkin IRCin kaltaisilla reaaliaikaisilla keskustelukanavilla roikkuvat sähköiset namusedät ovat Yhdysvalloissa todellinen ongelma.

Sensuuria ei haluta, mutta jonkinlaista valvontaa tarvitaan välttämättä. Vielä on kuitenkin epäselvää, millaisen muodon se tulee saamaan.

Verkkosensuuri muissa maissa

Netissä tapahtuva toiminta ei kunnioita kansallisia rajoja yhtään sen enempää kuin radioliikennekään. Vielä 1920-luvulla valtiot halusivat pitää kiinni eetterisuvereenisuudesta eli pyrkivät varaamaan itselleen oikeuden päättää, mitä ulkomaisia radiolähetyksiä maan rajojen sisäpuolella voitiin kuunnella. Siitä ei tietenkään tullut mitään. Nyt valtiot ovat saman tilanteen edessä netin vuoksi.

Suurin mullistus on edessä niissä valtioissa, joissa tiedon saantia on perinteisesti rajoitettu. Esimerkiksi kaukoidässä ja kehitysmaissa, mutta myös kehittyneissä arabimaissa, kansalaisten oikeutta arvostella yhteiskuntaa tai vallitsevia oloja on ankarasti rajoitettu ja ulkomaisia vaikutteita pyritty torjumaan.

Erityisen tulenarka aihe on seksi. Se on haluttu pitää tabuna, josta ei saa keskustella ja joka ei saa näkyä. Verkko vie pohjan tällaisilta yrityksiltä, kun kuka tahansa pääsee lukemaan seksisivuja ja katsomaan kuvia, joiden hallussapidosta ja levityksestä saa joissain maissa jopa kuolemantuomion. Maat eivät silti halua kieltää netin käyttöä kokonaan, koska verkon ulkopuolelle jääminen hidastaisi maan muuta kehitystä.

Me länsimaalaiset nauramme helposti muiden maiden yrityksille sensuroida kansalaistensa verkkokäyttöä ja tuomitsemme sen sananvapauden rajoittamisena. Mutta onko tämä vain vanhan siirtomaahengen uusin ilmenemismuoto? Onko meillä oikeutta tuputtaa omaa maailmankuvaamme ja länsimaisia arvoja ihmisille, joilla on monituhatvuotinen kulttuuri ja omat perinteensä? Eivät hekään ole neuvomassa meitä, miten meidän pitäisi käyttää verkkoa.

Jokainen voi itse pohtia, miten paljon mainostettu vapaus toteutuu länsimaisen ihmisen omalla kohdalla. Länsimainen elämäntapa on tehnyt meistä irrallisia ja juurettomia ja saanut meidät etsimään elämämme tarkoitusta kaupallisesta kuluttamisesta. Nämäkö arvot haluamme myös aasialaisten ja arabien omaksuvan? Vain siksikö, että länsimaiset yritykset saisivat lisää markkinoita?

Tai miten on sen paljon puhutun sananvapauden kanssa? Vallitseeko Suomessakaan todellinen sananvapaus? Onko edes netti parantanut Suomessa työttömien mahdollisuuksia saada äänensä kuuluviin?

Entä jos tilanne olisikin päinvastoin? Jos saudi-arabialaiset olisivat keksineet verkon, se olisi levinnyt ensin kaikkiin muslimimaihin ja alkaisi nyt valloittaa myös Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Verkko tulvisi arabiankielistä tekstiä, uskontoa käsitteleviä kirjoituksia ja levittäisi itämaisia arvoja, kuten naisten hunnuttamista ja islamilaista lakia. Katsoisimmeko vain sivusta, miten verkon vaikutus alkaisi muuttaa omaa yhteiskuntaamme samanlaiseksi? Ainakaan ranskalaiset eivät katsoisi. He ovat pyrkineet suojelemaan sekä omaa kieltään että elokuvakulttuuriaan lakien avulla englantilaistumista ja amerikkalaistumista vastaan.

Verkon käytön rajoituksia saattavat jatkossa haluta myös ne tahot, jotka nyt pyrkivät turvaamaan suomalaisten tuotteiden kysyntää ja estämään kauppojen keskittymistä ylisuuriksi marketeiksi. Jos suomalaiset kaupat eivät pysty kilpailemaan ulkomailta avautuvien tilausmahdollisuuksien kanssa, valvonta- ja rajoituspaineita saattaa syntyä myös meillä Suomessa. Rajoituksilla pyritään estämään tavaroiden tilaamista ulkomailta.

Näiden asioiden muistaminen helpottaa sensurointipyrkimysten ymmärtämistä, vaikkakaan ei aina niiden hyväksymistä.

Tee-se-itse sensuuri

Netille tyypilliseen tapaan sensurointiongelmaa on pyritty ratkaisemaan vapaaehtoisuuteen, jopa maksullisuuteen perustuvilla järjestelmillä. Sensuurista on tullut erikseen tilattava palvelu, josta ainakin lasten vanhemmat saattavat olla kiinnostuneita.

Ensimmäisenä markkinoille tulivat 1994 vuoden lopulla sensuuriohjelmat, jotka pyrkivät estämään pääsyn kiellettyjä sanoja (kiroilu, seksi) sisältäville keskustelualueille ja WWW-sivuille. Sellaiset ohjelmanimet kuten SafeSurf, NetNanny tai CyberSitter osoittivat, että ohjelmat oli tarkoitettu ensi sijaisesti lasten vanhemmille, jotka halusivat suojata jälkikasvuaan verkon nurjalta puolelta.

Suojaohjelmat eivät kuitenkaan toimi kovin hyvin. Ne estävät pääsyn alueille, joilla tunnetusti esiintyy pornoa tai kiroilua, mutta koska tällaisia alueita syntyy koko ajan lisää, mikään ohjelma ei voi tietää etukäteen niitä kaikkia. Ohjelmat pyrkivät myös analysoimaan etukäteen siirrettävien tekstisivujen tai kuvien sisältöä ja estämään sivujen näyttämisen, jos jotain arveluttavaa löytyy, mutta tässäkään ohjelmat eivät voi olla kovin luotettavia. Kaikkia kiellettyjä sanoja on mahdoton listata ja toisaalta jokin kielletty sana voi esiintyä sivulla aivan muussa, arkisessa yhteydessä.

PICS

WWW-tekniikkaa kehittävä W3-konsortio julkisti keväällä 1996 PICS-nimisen tekniikan. PICS eli Platform for Internet Content Selection on menetelmä, jolla voidaan luokitella WWW-sivuja eri tekijöiden mukaisesti. PICS ei itse ota kantaa luokittelujärjestelmiin eikä -tapoihin; se määrittelee vain tavan, jolla luokittelutiedot esitetään niin, että eri selaimet osaavat lukea niitä.

PICS-tekniikassa on kolme osapuolta: selain, WWW-palvelin ja luokittelijataho. Selainohjelmassa kerrotaan, minkä tahon luokitusta halutaan käyttää ja miten luokittelutiedot on esitetty. Tieto voi tulla surfailun aikana suoraan luokittelijan palvelimesta tai sivuihin liittyvät luokittelutiedot voidaan toimittaa käytön nopeuttamiseksi vaikkapa CD-ROM-levyllä.

Luokittelujärjestelmästä riippuen selaimeen asetetaan raja-arvot, kuinka paljon sivut saavat enintään sisältää luokittelun alaisia tekijöitä. Jos raja-arvot ylittyvät, selain ei näytä sivua ruudulla vaan antaa virheilmoituksen. Sivun saa näkyviin vain, jos tietää koneeseen asetetun salasanan. Raja-arvojen asetusikkuna on suojattu samalla salasanalla.

Luokittelijataho selaa verkossa olevia sivuja etukäteen ja luokittelee sivujen sisällön käyttämänsä järjestelmän mukaisesti. Luokitustiedot voivat tulla myös sivujen tekijöiltä itseltään, jolloin ne lisätään luokittelijan tietokantaan tai sivun alussa oleviin tunnistetietoihin.

Eräs luokittelija on RSAC (Recreational Software Advisory Council, http://www.rsac.org), joka on aiemmin jakanut ikäsuosituksia mm. lasten videopeleihin. RSAC:n järjestelmässä on neljä tekijää: väkivalta, alastomuus, seksi ja kiroilu. Päätettyään käyttää RSAC:n järjestelmää käyttäjä voi liukusäätimellä valita, kuinka paljon kutakin tekijää hän on valmis hyväksymään.

Toinen luokittelija on lasten vanhempien perustama organisaatio SafeSurf (http://www.safesurf.com), jonka käyttämässä järjestelmässä on kohdat mm. hetero- ja homoseksille, kiihkoilulle, väkivallalle, alastomuudelle sekä huumemyönteisyydelle ("glorifying drug use"). Jokaista tekijää arvioidaan asteikolla yhdestä yhdeksään.

PICS-tekniikan käyttö ei rajoitu pelkkiin kotioloihin. Sillä voitaisiin luokitella myös yrityskäytössä tarpeellisia sivuja ja palvelimia. Tällöin luokitustekijöinä voisivat olla palvelun kaupallisuus, sen aihepiiri ja hyödyllisyys eri ammattien kannalta. Rajaamalla näitä kohtia työntekijöiden selaimessa yritysjohto voisi varmistaa, etteivät työntekijät surfaa verkossa pelkästään viihdettä ja huvia etsimässä, vaan käyttävät sitä työnsä kannalta oleellisiin asioihin.

Salasanasuojauksesta huolimatta PICS-tekniikkaa on mahdollista kiertää; ellei muuten, niin ainakin asentamalla selainohjelma uudelleen, jolloin aiemmin ohjelmaan tehdyt käyttörajoitukset nollautuvat.

Mutta kuten sanottua, kyseinen järjestelmä pohjautuukin vapaaehtoisuuteen.

Kyberenkelit

Koska reaalimaailman ongelmat kietoutuvat yhä selvemmin myös kyberavaruuteen, ratkaisutkin ovat osittain samanlaisia. Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa toimii Street Angels-ryhmiä, jotka partioivat öisin katuja pyrkien ehkäisemään väkivaltaisuuksia ja avustamaan poliisia. Lisäksi he pyrkivät antamaan nuorille positiivisia roolimalleja ja näin pitämään heitä erossa rikoksista.

Toiminta on laajentunut myös kyberavaruuteen, sillä Cyber Angels -ryhmä aloitti toimintansa keväällä 1995. Ryhmä koostuu eri maissa toimivista vapaaehtoisista, jotka "partioivat" verkossa surfaamalla ja liittyvät mukaan erilaisiin keskusteluryhmiin. Havaitessaan toisten käyttäjien häirintää, lapsipornoa tai muuta väärinkäyttöä, enkelit keräävät ensin todistusaineistoa ja ottavat sitten yhteyttä viranomaisiin asian hoitamiseksi.

Cyber Angelsin WWW-sivu on osoitteessa http://www.safesurf.com/cyberangels

Sisällys