Internet - muutostekijä (c) Petteri Järvinen
Luku 9
Kirjan viimeiseen lukuun olen valinnut kolme teemaa, joiden vaikutus on jo nyt havaittavissa, mutta joiden todellinen merkitys paljastuu vasta vuosien kuluttua. Niistä ensimmäinen on suomen kohtalo.
Eräs tietoverkkojen tuoma negatiivinen ilmiö on kielen ja kieliopin rappeutuminen.
Syynä ei ole pelkkä verkottuminen, vaan yleisemmin koko tietotekniikan käyttö. Sopivalla ohjelmalla varustettu tietokone on tehokas väline, mutta se ei riitä tekemään kenestäkään alan asiantuntijaa. Tekstinkäsittely ei tee kenestäkään kirjailijaa yhtä vähän kuin piirrosohjelma tekee kenestäkään graafikkoa.
Erityisen vaarallisia ovat vanhat tiedostot, joita tietokoneella käytetään usein uusien töiden pohjana. Kun päiväykset, rahasummat tai henkilöiden nimet jäävät muuttamatta, tuloksena on hauskoja tai jopa vaarallisia virheitä.
Sanotaankin, että erehtyminen on inhimillistä, mutta todelliseen möhläykseen tarvitaan tietokone.
Erityisen selvästi tietotekniikan lisääntynyt käyttö on näkynyt kirjallisen materiaalin tason laskuna. Koneen avulla tekstiä tuottavat nyt sellaisetkin henkilöt, jotka eivät ole kirjoittaneet mitään sitten koulun ainekirjoitustuntien. Silti heidän kirjoituksensa saattaa WWW-sivun, painetun tuote-esitteen tai kokonaisen kirjan muodossa näkyä kymmenille tuhansille lukijoille. Kuka tahansa pystyy nykyään kirjoittamaan kirjan, kuvittamaan sen ja toimittamaan lopputuloksen suoraan painoon. Se näkyy myös jäljestä.
Huonon kielen takana on kaksi eri ongelmaa: ei välitetä tai ei osata.
Välittämisen puutteesta on kyse silloin, kun markkinoille tuodaan kirjoja, joiden kannessa on kirjoitusvirheitä, joiden teksti vilisee merkintöjä katso sivu xxx tai kun kirjan selkämyksessä on vanhasta pohjasta johtuen eri henkilön nimi kuin kirjan kannessa. Välittämisestä on kyse myös silloin, kun TV-mainoksissa, jotka ovat Suomessa kalleinta mahdollista näkyvyyttä, on kirjoitusvirheitä tai kun virheitä on lastenkirjoissa, joista lasten pitäisi opetella lukemaan.
Päivälehdet luopuivat tavutussäännöistä jo 1970-luvulla, samalla kun ne siirtyivät koneelliseen ladontaan. Nyt ne ovat luopuneet myös oikeinkirjoituksesta, sillä arvovaltaisissakin lehdissä näkee alkeellisia virheitä. Lauseenvastikkeet, pilkkusäännöt, yhdyssanat tai desimaalipilkun käyttö pisteen sijasta tuntuvat nekin jääneen 1970-luvulle.
Tavallisiin kotimikroihin saa ohjelmia, jotka tavuttavat suomea virheettömästi ja oikolukevat sitä kohtuullisen hyvin, jopa lennossa, kirjoituksen aikana. Tällaisia ohjelmia saisi varmasti myös lehtien toimitusjärjestelmiin, mutta niitä ei viitsitä hankkia, koska asiaa ei pidetä tärkeänä.
Oikolukuohjelmat eivät kuitenkaan huomaa tietokonetekstin mahdollistamia aivan uudentyyppisiä virheitä, jotka seuraavat tekstin muokkauksesta. Suomessa, jossa sanat taipuvat monin eri tavoin, yhden sanan poistaminen tai sanan vaihtaminen toiseksi saattaa vaikuttaa koko lauseen sisältöön. Tekstiä muokattaessa on helppo unohtaa muutosten vaikutus ja niinpä tekstiin jää väärässä taivutusmuodossa olevia sanoja. Ennen tietokoneaikaa tällaisia virheitä ei voinut edes tehdä.
Osasyynä tekstin tason romahdukseen on se, että toimittajat tekevät nykyään monen henkilön työt. Tekstintuottajan lisäksi he ovat myös toimittajia, oikolukijoita, latojia ja taittajia. Kiire lisää virheiden määrää eivätkä nuoremman polven toimittajat välttämättä edes osaa pilkkusääntöjä tai oikeinkirjoitusta. Teksti menee heidän koneestaan suoraan painoon ilman, että kukaan pääsee tarkistamaan sitä.
Nämä esimerkit osoittavat, ettei oikeinkirjoituksesta välitetä. Ja se on huolestuttava kehityssuunta.
Tietoverkkojen maailmassa meillä ei ole muuta kansallista suojaa kuin oma kielemme. Siksi siitä on syytä pitää kiinni.
Osaamattomuus on vielä huolestuttavampaa. Tutkimusten mukaan suomalaiset tytöt ovat eräitä maailman parhaita lukijoita, mutta poikien keskuudessa tilanne on täysin päinvastainen. Lukemisen sijasta aika käytetään verkoissa ja ainoa lukeminen rajoittuu ohjelmien käsikirjoihin ja tietoverkon virheitä viliseviin sivuihin. Eräs äiti jopa kertoi poikansa piilottaneen kaikki huoneessaan olleet kirjat, jotteivät kaverit näkisi, miten typeriä kirjoja hän oli lukenut.
Joka ei lue, ei osaa kirjoittaakaan.
Ellen olisi nuorempana lukenut keskimäärin kirjan päivässä, en olisi pystynyt kirjoittamaan tätä kirjaa. Mutta se olikin aikaa ennen tietoverkkoja, jolloin lukeminen oli vielä arvossaan eikä globaali, multimediaan pohjautuva tietoverkko vielä kilpaillut kieltämättä tylsän näköisen painetun sanan kanssa.
Tietoverkoissa huonon kielen vaikutus korostuu entisestään. Tekstiä on vaikea lukea ruudulta ja tekniikka asettaa joskus omia rajoituksiaan esimerkiksi Ä- ja Ö-merkkien käytölle. Kun jouduin aikanaan käyttämään sähköpostia, jossa Ä:t oli korvattava A:lla ja Ö:t O:lla, huomasin kauhukseni jättäväni pisteitä pois myös tavallisessa kirjoituksessa. Samaa ovat ihmetelleet eräät opettajat oppilaittensa aineita lukiessaan. Huonot tavat tarttuvat ja leviävät.
Huono kieliasu korostuu myös siksi, että sähköpostiviestien kirjoittaminen on hidasta ja hankalaa. Silloin on suuri houkutus oikaista niin oikeinkirjoitusta kuin kielioppiakin. Tuloksena on viestejä, joiden lukemisesta poikien äidinkielenopettajat järkyttyisivät pahan kerran. Siksi tietoverkkojen ja sähköpostin käyttöä sekä omien mielipiteiden ilmaisemista kirjallisesti pitäisi harjoitella jo koulussa. Monelle nuorelle se on jokapäiväistä kielenkäyttöä.
Ellei asiaan kiinnitetä huomiota koulussa, tietoverkoissa liikkuvat nuoret eivät opi koskaan oikeinkirjoitusta, koska he tottuvat niin verkossa kuin painetussa sanassakin viliseviin virheisiin.
Oikeinkirjoituksesta on tulossa katoava luonnonvara. Siksi sen vaaliminen asettaa suuria haasteita äidinkielen opettajille.
Monia harmittavat myös kieleemme hiipivät englanninkielisten sanojen väännökset. Faksi ja modeemi ovat esimerkkejä sanoista, joille ei ole löytynyt sujuvaa suomenkielistä vastinetta ja siksi englanninkieliset termit ovat jääneet käyttöön. Vieraskielinen terminologia on ongelma varsinkin tietotekniikassa, jossa uusia sanoja syntyy jatkuvasti, mutta tilanne ei ole mitenkään ainutkertainen. Ovathan esimerkiksi sanat kioski, televisio, budjetti ja radio vakiintuneet yleiseen kielenkäyttöön, vaikka ne ovatkin suoraan vieraasta kielestä lainattuja.
Sanojen kääntäminen suomeksi ei saakaan olla itseisarvo. Esimerkiksi modeemin käännökseksi ehdotettu "muunnin" ei koskaan yleistynyt, koska se oli niin hölmö. Vastaavasti fyysikot puhuvat yhä energiakvanteista tarmoerkaleiden sijaan, eivätkä biologit vieläkään käytä hitutähystintä vaan mikroskooppia.
Tietoverkkojen tuoma kansainvälisyys tulee entisestään vauhdittamaan englanninkielisten sanojen yleistymistä. Eikä siinä ole mitään pahaa, koska kieli elää ja kokemus on osoittanut, ettei kielen puhtautta kuitenkaan voida taata laeilla eikä asetuksilla.
Suomalaisten asenne kielensä sanoihin on turhankin jäykkää. Uusia termejä pyritään keksimään niin, että ne jo itsessään kuvaisivat asiaa (kuten faksin käännökseksi ehdotettu etäjäljenne) sen sijaan, että käytettäisiin mielikuvitusta. Englannissa tätä ongelmaa ei ole. Siellä uudet sanat johdetaan vapaasti ja esimerkiksi tietokoneen uusi ohjauslaite sai nimen hiiri, koska se painikkeineen ja häntineen muistutti tuttua jyrsijää.
Näin käytännöllinen nimi ei kuitenkaan tahtonut kelvata suomalaisille ("eihän se kuitenkaan syö juustoa eikä vikise") ja vastineeksi yritettiin pitkään saada ohjausrasiaa. Onneksi käytännöllisyys vihdoin voitti ja hiirestä tuli hiiri.
Harva meistä on huomannut, miten monta tietokonetta tavallisessa kotitaloudessa oikein onkaan. Selvästi erottuvien mikrotietokoneiden lisäksi prosessorit ohjaavat myös televisioiden, pesukoneiden, kameroiden, videoiden ja lasten lelujen toimintaa. Mikroprosessorit ovat levinneet nopeasti ja sulautuneet osaksi kodin laitteita.
Kodinkoneiden seuraava askel on verkottuminen. Tekemällä kaikista kodin laitteista älykkäitä ja kytkemällä ne tietoverkkoon syntyy mielenkiintoisia uusia mahdollisuuksia.
Periaatteessa mikä tahansa kodinkone, jossa vain on mikroprosessori, voidaan jonain päivänä liittää sähköverkon lisäksi myös tietoverkkoon. Laite ei tarvitse perinteistä tietoverkon kaapelia tai modeemia, koska tietoverkon signaalit voidaan kuljettaa verkkovirran mukana. Siksi tietoverkkoon kytkettyä kodinkonetta ei ensi katsomalta erota perinteisestä, tyhmästä laitteesta.
Mitä älykkäillä kodinkoneilla sitten voisi tehdä?
Käyttäjä voisi työpaikan mikrolta tarkistaa, jäikö liesi tai kahvinkeitin aamulla päälle kiireisen lähdön vuoksi. Työpäivän päättyessä voisi napsauttaa kotona olevan kiukaan lämpenemään, jolloin sauna olisi sopivasti käyttövalmis kotiin ehdittäessä. Kaupassa langattomalla päätteellä, joka toimisi samalla puhelimena, voisi tarkistaa mitä jääkaapissa olikaan ja mitä pitäisi ostaa.
Älykkäät laitteet osaisivat antaa varoituksen, kun ne tarvitsevat huoltoa ja ennen kuin ne menevät rikki. Auton tietokoneen päivällä keräämät tiedot olisi helppo siirtää omaan mikroon käsittelyä ja esimerkiksi ajopäiväkirjaa varten.
Varas- ja palohälyttimet sekä muut turvajärjestelmät osaisivat hoitaa työnsä paljon nykyistä tehokkaammin, kun ne voisivat keskustella suoraan asunnossa olevien koneiden kanssa ja kun ne pystyisivät tunnistamaan asunnossa liikkuvien ihmisten henkilöllisyyden.
Pitkällä tähtäyksellä avautuu vielä huimempia visioita. Kattila voi kertoa liedelle, milloin ruoka on kiehumassa yli ja pyytää tätä vähentämään tehoa. Kun jääkaappiin yhdistetään kaupan kassoilta tuttu viivakoodilukija, se pystyy valvomaan omaa sisältöään. Jääkaappi voi esimerkiksi tarkkailla, milloin ruokien viimeinen käyttöpäivä on ylitetty tai tilata itse lisää maitoa kaupasta, kun maitopurkit uhkaavat loppua. Kaappi voi myös valvoa perheenjäsenten terveyttä ja kieltäytyä antamasta olutta tai suklaata TV:n ääressä löhöävälle ylipainoiselle katsojalle.
IBM:n pääjohtaja on aivan vakavissaan kuvaillut kenkään upotettua tietokonetta, joka vaihtaisi yhteystiedot toisen käyttäjän kenkätietokoneen kanssa kädenpuristuksen aikana. Tämä olisi teknisesti mahdollista, sillä ihmisten kätellessä syntyy kontakti, jota pitkin heikot virtasignaalit voivat liikkua. Illalla kengästä voisi sitten tarkistaa kaikkien päivän aikana tavattujen henkilöiden nimet, yhteystiedot ja jopa valokuvat.
Tätäkin tekniikkaa voi jatkojalostaa. Kenkätietokone voi pitää yllä myös tietoja omistajansa sukupuolesta, siviilisäädystä, harrastuksista ja muista ominaisuuksista. Kun omistaja koskettaa toista henkilöä, tietokoneet voivat verrata omistajiensa tietoja ja jos sopiva pari näyttäisi löytyvän, kenkä voisi ilmoittaa asiasta pienillä sähköiskuilla kantapäähän.
Kirjaimellisesti sähköä ilmassa!
Edellä kuvaillut tilanteet saattava tuntua mielikuvituksellisilta, mutta niissä ei ole mitään teknisesti mahdotonta. Kokonaan toinen kysymys on sitten se, haluavatko kuluttajat ostaa älykkäitä leivänpaahtimia tai sisältöään valvovia jääkaappeja. Ainakin Netscapen perustama Navio (http://www.navio.com) uskoo niin.
Jotain kuluttajat joka tapauksessa haluavat ja se on lisää helppokäyttöisyyttä. Kodin laitteista on ominaisuuksien lisääntyessä tullut yhä teknisempiä ja hienompia. Esimerkiksi mikroaaltouunit osaavat vaikka millaisia toimintoja, joita suurin osa kuluttajista ei kuitenkaan osaa käyttää, koska arkiset perustarpeet ovat yksinkertaisia.
Itselläni on ollut vuosien saatossa viisi eri videonauhuria. Jokaisen kuva on ollut edeltäjäänsä parempi, samalla kun teknisiä ominaisuuksia on tullut jatkuvasti lisää. Nykyinen laite on hieno, kallis japanilainen Super-VHS-laite, jossa on upea kuva, kymmeniä pieniä painikkeita, joiden merkitystä en koskaan muista, sekä niin hankala ohjelmointitekniikka, että olen menettänyt monta ohjelmaa virheellisen ajastuksen vuoksi.
Ei siis ihme, että monissa videoissa vilkkuu 12:00, kun omistajat eivät osaa edes laittaa niiden kelloja oikeaan aikaan. Todellinen riesa koittaa kahdesti vuodessa, kun siirrytään talvi- tai kesäaikaan. Ja kelloja on videoiden lisäksi myös stereoissa, liesissä, mikroaaltouuneissa, autoissa... ikään kuin ihmiset eivät muuten huomaisi ajan kulumista tai tuntisi olevansa aikataulujen orjia.
Verkotettuna eri laitteet osaisivat itse säätää kellonsa ja kellot myös pysyisivät oikeassa ajassa. Ne voisivat myös kertoa toisilleen ajan kulumisesta ja esimerkiksi televisio osaisi itse komentaa videon päälle, kun haluttu ohjelma alkaisi.
Liian älykkäiden kodinkoneiden ohella käyttäjiä kiusaavat myös ylihienot kopiokoneet ja puhelimet. Varsinkin toimistoissa käytetään niin hienoja älypuhelimia, etteivät niiden käyttäjät osaa enää edes kääntää puhelua toiseen numeroon. Kopiokoneet puolestaan yrittävät arvata käyttäjän ajatukset ja toiveet, mutta kun arvaus epäonnistuu, konetta ei millään saa uskomaan, että se on väärässä. Käyttäjät eivät edes tiedä, ovatko laitteet rikki ja siksi huoltoon kannetaan ehjiäkin laitteita.
Ongelma ei ole siinä, etteikö älykkyyttä ja ominaisuuksia tarvittaisi, vaan siinä, ettei kaikkien ominaisuuksien hallinta muutamalla painikkeella ja numeerisella näytöllä ole mitenkään mahdollista. Toiminnot joudutaan piilottamaan monimutkaisten painikesarjojen taakse, joita kukaan ei muista ulkoa. Kansainvälisten markkinoiden vuoksi painikkeita ei yleensä merkitä selväkielisillä teksteillä, vaan mystisellä kuvakielellä, jota minkään maan kansalaiset eivät ymmärrä.
Nämä ongelmat voitaisiin korjata ohjaamalla kaikkia laitteita verkon läpi tietokoneelta käsin. Koneessa voisi toimia havainnollinen, hiiriohjattu hallintaohjelma, joka edelleen komentaisi kaikkia muita verkossa olevia koneita ja pakottaisi ne yhteistyöhön toistensa kanssa. Käyttöä helpottaisi myös laitteiden kyky keskustella keskenään, ilman käyttäjän antamia ohjeita.
Kodinkoneiden verkottuminen avaa myös uusia väärinkäytön mahdollisuuksia. Hakkerit saisivat uusia haasteita yrittäessään kytkeä vihaamansa naapurin pakastimen sulatukselle tai ujuttaessaan viruksia leivänpaahtimeen.
Helppokäyttöisyyttä edesauttaisi, jos koneet oppisivat ymmärtämään puhuttuja ohjeita. Insinöörit ovat lupailleet kuluttajille puheohjausta jo vuosia, mutta tämäkin ongelma on paljon hankalampi kuin miltä aluksi näyttää.
Meitä suomalaisia puheohjaus kiinnostaa erityisesti siksi, että suomi on turkin ohella niitä helpoimpia koneellisesti ymmärrettäviä kieliä, koska sanat lausutaan lähes kirjoitusasussaan ja homonyymejä on vähän. Silti puheentunnistus on suomessakin paljon enemmän kuin tekninen ongelma. Riittävän hyvin toimiva puheentunnistus edellyttäisi puheen ymmärtämistä, ja siihen nykypäivän tekoäly ei pysty.
Puhetta tunnistava kone olisi pelkän äänen varassa, eikä voisi käyttää apuna ilmeitä, eleitä tai päättelyä, kuten me ihmiset teemme. Mekään emme ymmärrä tai kuule puheesta jokaista sanaa, mutta aivomme täyttävät aukot automaattisesti. Aukkojen täyttäminen vaatii paitsi ymmärrystä, myös elämänkokemusta sekä tietoa paikallisista tavoista ja kulttuurista. Sitä koneella ei voi olla.
Suuri osa jokapäiväisestä puheviestinnästä pohjautuu aiempaan tietoon ja sanojen käytöstä tehtyihin sopimuksiin, joten puheen merkitystä ei voi selvittää pelkkiä sanoja tulkitsemalla. Lauseet, kuten "vie roskat", "älä aja päin punaista", "heitän tämän paperin toimistolle" tai "avaa televisio" voisivat kirjaimellisesti otettuina johtaa huvittaviin tilanteisiin.
Esimakua puhetta ymmärtävistä koneista saa keskustelemalla lasten kanssa. Lapsilta puuttuu se elämänkokemus ja vivahteiden ymmärrys, johon jokapäiväinen viestintä pohjautuu. Kun pelaa lapsen kanssa ja sanoo "tällä kertaa minä kyllä voitan" lapsi kysyy hämmästyneenä "mistä sinä sen tiedät?".
Monta kertaa onkin helpompi tehdä jokin asia itse kuin opettaa sen hoitaminen lapselle. Samoin voisi käydä puhetta ymmärtävien kodinkoneiden kanssa.
Millaista mikron käyttö sitten olisi, jos puheohjaus saataisiin toimimaan kunnolla? Huonosti toimivasta puheentunnistuksesta olisi enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä käyttäjän pitäisi koko ajan oikoa koneen tekemiä virheitä. Koneen pitäisi myös erottaa asiayhteydestä, mikä osa puheesta olisi tarkoitettu sille ja mikä olisi osoitettu ohikulkevalle työtoverille tai perheenjäsenelle.
Puheen käyttö ei muutenkaan olisi kovin käytännöllistä, sillä isoissa konttorissa koneilleen puhuvat käyttäjät häiritsisivät väistämättä toisiaan. Ja haluaisivatko käyttäjät vaihtaa hiiren kurkkumikrofoniin? Tai jännetuppitulehduksen kurkunpääntulehdukseen? Jatkuva puhuminen voisi olla jopa rasittavampaa kuin hiiren ja näppäimistön käyttö.
Entä sitten yksittäiset sovellukset? Tekstinkäsittelyssä puheohjaus olisi eittämättä hyödyksi, sillä jokainen meistä puhuu nopeammin kuin kirjoittaa. Mutta tässäkin on omat ongelmansa: puhuttua tekstiä ei pidä siirtää suoraan kirjalliseen muotoon, vaikka se olisikin teknisesti mahdollista. Sanelun jälkeen teksti tarvitsisi lukuisia korjauksia ja niiden kuvailu sanallisesti tyyliin "siirrä kohdistin edellisen lauseen alkuun ja vaihda kahden sanan järjestystä" tai "poista niin-sana, vaihda predikaattia ja tee päälauseesta sivulause" kävisi työlääksi. Vaikka tekstin syöttäminen onkin nopeampaa puhumalla, sen muokkaus on käy paremmin hiirellä ja näppäimistöllä.
Entä netti? Sähköpostin sanelu toimisi epäilemättä hyvin, mutta surfailu pohjautuu hypertekstiin, jossa kiinnostavia kohtia napsautetaan hiirellä. Näiden kohtien kuvailu puheella olisi likipitäen mahdotonta. Myös avattavien URL-osoitteiden luetteleminen "hoo tee tee pee kaksoispiste kauttaviiva kauttaviiva wee wee wee piste pee jii oo yy piste fi" kävisi nopeasti kirjoitusta työläämmäksi.
Edellä kuvatut ongelmat johtuvat insinöörien yleisestä helmasynnistä: tulevaisuuden asioita yritetään sovittaa nykypäivän malleihin, jotka on rakennettu vanhalta pohjalta. Puheohjauksen istuttaminen nykyisiin sovelluksiin ei yksinkertaisesti toimi. Se on mielekästä vain aivan uudentyyppisissä koneissa ja uusilla sovelluksilla.
Esimerkiksi pienten, kädessä pidettävien tietokoneiden (PDA, Personal Digital Assistant) käytössä puhe olisi kiistatta paras kommunikointitapa, koska koneisiin ei mahdu näppäimistöä ja komentojen kirjoittaminen käsin — jonka tulkinta on sivumennen sanoen yhtä vaikeaa kuin puheentunnistus — on näppäimistöäkin hitaampaa.
Kunnollinen puheentunnistus vaatii kuitenkin niin valtavasti prosessoritehoa, ettei puhetta ymmärtävä tasku-PC tai älyallakka toteudu vielä moneen vuoteen.
Pöytäkoneissa puheohjaus toimisi silloin, kone olisi riittävän älykkäitä tekemään itse suurimman osan työstä. Sen sijaan, että käyttäjä neuvoisi puhumalla jokaisen työvaiheen, hänen pitäisi vain "neuvotella" koneen kanssa, joka hoitaisi varsinaisen työn tyyliin "Hae eilisen myyntiluvut verkosta, tee niistä grafiikka ja lähetä se johtajalle" tai "Kirjoita tämän kuun myyntiraportti". Kone muistaisi käyttäjänsä aiempia toimintamalleja ja osaisi pyytää tarvittaessa lisäohjeita töiden suorittamiseen.
Entä sitten, jos koneet olisivat riittävän älykkäitä ja todella ymmärtäisivät käyttäjää? Ajatuskin älykkäästä, puhuvasta ja kuuntelevasta koneesta on vieras ja monien mielestä jopa pelottava. Puhumme koirille ja kissoille — jotkut kukillekin — mutta kuinka moni meistä todella haluaisi keskustella koneensa kanssa? Kodinkone, joka pöydänkulmalla tai keittiössä seuraisi meitä sähköiset korvat höröllään ja kuuntelisi kaiken, mitä päivän aikana sanomme ja teemme, herättäisi niin paljon epäluuloja, että koneella tuskin olisi kaupallisia markkinoita.
On myös mahdollista, että haave puhetta ymmärtävistä koneista on vain nykyisten mikronkäyttäjien tieteiselokuvista periytyvä unelma. Mutta me olemmekin kadotettua sukupolvea. Nyt lapsuuttaan viettävälle sukupolvelle näppäimistö on luonteva käden jatke eikä se tule haikailemaan puheohjauksen perään edes silloin, kun se jonain päivänä olisi teknisesti jopa mahdollista.
Nykymuotoinen netti pohjautuu vielä täysin kirjasta alkunsa saaneeseen tekstipohjaiseen viestintään. WWW-sivut ovat — niin, sivuja. Tulevaisuudessa verkkosurfailu saa kuitenkin aivan uusia ulottuvuuksia. Painetun sivun metafora korvaantuu reaalimaailmassa liikkumista muistuttavilla tekniikoilla. Ne tulevat olemaan niin mullistavia, että oma mielikuvituksemme pystyy antamaan niistä vasta kalpean aavistuksen.
Netin virallinen keinotodellisuuden standardi on VRML — Virtual Reality Modeling Language. VRML on tekniikka, jolla WWW-sivulle voidaan kuvata kolmiulotteisia maailmoja. VRML:n avulla kaksiulotteinen sivu muuttuu tilaksi, jossa käyttäjä voi vapaasti liikkua. Ohjelma päivittää ruudulla näkyvää ympäristön kuvaa reaaliajassa. Katselukulmaa (omaa päätä) voi kääntää eri suuntiin tai tilassa voi liikkua linnun tavoin lentämällä. Tilassa voi olla myös perinteisiä WWW-linkkejä, jotka hiiren napsautuksella siirtävät käyttäjän toiseen VRML-tilaan tai tavalliselle WWW-sivulle.
Ensimmäinen VRML-taso 1.0 tunsi vain tyhjät, staattiset huoneet, mutta sen jälkeen standardia on laajennettu liikkeellä, animaatiolla, äänillä ja painovoimalla. Tilassa voi olla esimerkiksi äänilähteitä, jolloin äänet voimistuvat kun niitä lähestytään. Tilassa voi olla myös liikkuvia esineitä. Jos johonkin esineeseen tarttuu ja irrottaa sen jälkeen otteensa, esine putoaa painovoiman vetämänä maahan.
VRML avaa huimia mahdollisuuksia. Esimerkiksi sähköiset kaupat voivat todella näyttää kaupoilta, joihin mennään sisään ovesta. Sen jälkeen nähdään huoneita ja hyllyrivistöjä, joiden välissä ostaja voi liikkua tarkastellen tavaroita lähempää. Matka- tai myyntikohteisiin voi tutustua eri kulmista katsomalla.
Messut voidaan VRML-tekniikan ansiosta toteuttaa kävijän jalkavaivoja säästäen, kun mielenkiintoisiin osastoihin voi tutustua virtuaalisesti. Kartat ja erilaiset hakemistot heräävät eloon, kun pelkän osoitteen sijasta nähdään kohteen sijainti kolmiulotteisessa mallissa. Tätä tekniikkaa on soveltanut esimerkiksi Big Book (http://www.bigbook. com), joka näyttää San Franciscon kohteita virtuaalisena mallina.
Keinomaailman voi toteuttaa myös valmistajakohtaisilla tekniikoilla. Worlds Inc. (http://www.worlds.net) on kehittänyt Alphaworld-nimisen keinomaailman, johon pääsee mukaan samannimisellä asiakasohjelmalla.
Jokainen Alphaworldissä liikkuva voi valita oman verkkohahmon, avatarin, jolla hän haluaa näkyä muille. Kun ohjelma käynnistyy, käyttäjä sijaitsee Alphaworldin keskusaukiolla, jossa on yleensä runsaasti muitakin hahmoja. Niiden kanssa voi keskustella kirjoittamalla viestin näytön alareunassa näkyvään ikkunaan. Taustalla kuuluu yleensä rauhoittavaa musiikkia, linnun laulua tai puron solinaa. Maailmassa liikutaan hiirellä tai nuolinäppäimillä ja vaikutelma on paikoin valokuvamaisen tarkka. Siellä täällä on teleportteja, joihin astumalla pääsee suoraan haluttuihin koordinaatteihin.
Jokainen käyttäjä voi osallistua Alphaworldiin toimintaan rakentamalla sinne oman talon. Sitä varten etsitään vapaa alue, joka rajataan omaan käyttöön. Talo rakennetaan objekteista monistamalla. Objekteja voi kopioida toisista rakennuksista tai hakea rakennustyömaalta. Toisten taloja ei pysty tuhoamaan vahingossa eikä tarkoituksellakaan. Taloa voi koristella valmiilla pinnoituksilla ja äänitehosteilla, jotka alkavat kuulua kun virtuaalikäyttäjä lähestyy taloa. Lisäksi talon ulkopuolelle kannattaa rakentaa postilaatikko, johon ohikulkijat voivat jättää sähköpostia.
Alphaworldin käyttö on tietenkin ilmaista. Worlds Inc. myy tekniikkaa myös kaupalliseen käyttöön. Esimerkiksi virtuaalinen versio pohjoismaista on jo rakenteilla.
Jos verkossa surfailu tuntuukin vievän mukanaan, se on vasta esimakua siitä, mitä insinöörit ovat kehittämässä. Jo lähitulevaisuudessa voimme laittaa päähämme 3D-lasit tai virtuaalikypärän ja siirtyä verkon kautta WWW-linkkejä seuraamalla maisemasta ja paikasta toiseen. Voimme vierailla toisten käyttäjien tai sukulaisten luona virtuaalisesti, valiten itse ulkonäkömme. Voimme osallistua peleihin, leikkeihin ja seikkailuihin, joiden rinnalla nykyiset videopelit muistuttavat 1970-lukulaista ruutuhyppelyä tai hippaleikkejä.
Seuraavan 10-20 vuoden sisällä verkon käyttötapa muuttuu todennäköisesti niin, että WWW-sivuilla nyt olevat linkit korvautuvat ovilla. Oven avaamalla pääsee uuteen tilaan. Hiiren sijasta kohde valitaan silmällä katsomalla tai sormella osoittamalla. Tiloissa ovat mukana liike, ääni sekä joukko muita käyttäjiä.
Insinöörien toiveuni toteuttaa joko ikivanhan unelman ja vapauttaa sielun ruumiin kahleista — tai sitten se tarjoaa viimeisen keinon paeta reaalimaailman yhä suuremmiksi käyviä ongelmia.