Esipuhe

Meistä jokainen joutuu päivittäin tekemisiin tietoturvan ja yksityisyyden suojan kanssa. Käytämme tottuneesti tietokoneita, sähköpostia, matkapuhelimia, pankkipalveluita ja kaupan kanta-asiakaskortteja miettimättä sen kummemmin, miten ne toimivat tai mitä kulissien takana tapahtuu.

Vasta sitten, kun tietokoneemme varastetaan, sähköpostimme luetaan, verkkosurffauksemme rekisteröidään, liikkumistamme kaupungilla seurataan matkapuhelimen sijaintitietojen perusteella ja meistä laaditaan profiili, joka auttaa kauppiasta hyödyntämään kulutuskykymme optimaalisesti huomaamme, miten suojattomia olemme ja miten pitkälle tekniikka on kaikessa hiljaisuudessa edennyt. Vaara on erityisen konkreettinen meillä Suomessa, koska olemme edelläkävijöitä uuden tekniikan käyttöönotossa, mutta meiltä puuttuu siihen liittyvä kriittisyys ja julkinen keskustelu.

Tietoyhteiskunnan myötä yhä suurempi osa arkipäiväisistä toimista siirtyy verkkoon ja alkaa soveltaa tietotekniikkaa. Maksaminen, asiointi, viihde, markkinointi ja monet muut tutut asiat saavat tietotekniikalla toteutettuna uusia ulottuvuuksia. Uudet palvelut ovat ajasta ja paikasta riippumattomia, käytöltään edullisia ja vaivattomia, mutta niihin sisältyy myös aivan uudenlainen valvonnan mahdollisuus: ensi kertaa ihmiskunnan historiassa kansalaisia ja heidän toimintaansa voidaan seurata likipitäen täydellisesti.

Kaikki seuranta ei ole pahaksi. Moni rikollinen on jäänyt kiinni valvontakameroiden, matkapuhelimen käytön tai rekistereihin tallentuneiden tietojen perusteella. Tietoyhteiskunnassa valvonta on suoranainen välttämättömyys. Väärin käytettynä tai väärissä käsissä valvontatiedot voivat kuitenkin johtaa ikäviin seurauksiin. Siksi tietoturva ja yksityisyyden suoja kulkevat käsi kädessä. Kyse on jatkuvasta tasapainoilusta toisaalta tarpeellisen valvonnan, toisaalta yksityisyyden suojaamisen välillä. Tämä tasapainoilu on tietoyhteiskunnan suurin haaste, eikä siihen ole mitään helppoa ratkaisua.



Tietokirjan tekemisessä on ongelma: pitäisikö kirjasta tehdä käytännön opaskirja vai teoriaa sisältävä perinteinen tietokirja? Lukijat arvostavat hyötytietoa ja yksityiskohtaisia käytännön ohjeita. Toisaalta pelkkää opaskirjaa on tylsä kirjoittaa eikä sitä aina edes mielletä tietokirjaksi. Opaskirjoilla on aivan oma kategoriansa jossain oikeiden tietokirjojen ja videonauhurien käyttöohjeiden välissä. Niinpä olen pyrkinyt tässä kirjassa yhdistämään molemmat puolet: taustatietojen ja visioiden välissä on käytännön ohjeita ja kuvauksia todellisista tapahtumista. Muiden kokemukset ovat aina parempia opettajia kuin pelkät neuvot ja kiellot.

Tämä ei ole tekninen opaskirja - IT-ammattilaiset löytävät tarkat suojausohjeet, käyttöjärjestelmäkohtaiset asetukset ja tekniset yksityiskohdat muistakin lähteistä. Kirja pyrkii pikemminkin olemaan yleistajuinen johdatus käytännön tietoyhteiskuntaan, sen lieveilmiöitä ja uhkiakaan unohtamatta.

Aihe osoittautui laajemmaksi kuin mitä itsekään osasin työtä aloittaessani kuvitella. Niinpä salaustekniikat eri sovelluksineen ja sähköinen henkilökortti oli pakko siirtää toiseen kirjaan. Silti kirjaan jäi riittävästi aineistoa herättämään huolta ja kysymyksiä kenessä tahansa lukijassa. Normaali varovaisuus on aina paikallaan, mutta yhtä tärkeää on nähdä perinteisen maailman riskit ja ymmärtää, ettei toiminnan siirtäminen verkkoon aina huononna turvallisuutta. Joskus käy jopa päinvastoin. Vaikeinta on suhteuttaa uudet, tuntemattomat riskit niihin vanhoihin ja tuttuihin, joiden kanssa olemme oppineet elämään. Olen yrittänyt säilyttää kirjassa tasapuolisuuden ja esitellä niin uhkia kuin mahdollisuuksiakin.

Joku voi olla sitä mieltä, että kirjassa kerrotut ohjelmalinkit ja suojautumisohjeet vain lisäävät väärinkäytösten määrää, koska jotkut voivat saada niistä kyseenalaisia ideoita tai löytää tihutöihin sopivia ohjelmia. Tieto on aina kaksiteräinen miekka. Tiedon levittäminen on kuitenkin tärkeää, koska pahoissa aikeissa liikkuvat löytävät joka tapauksessa tiedon ja ohjelmat itse. Kaikki tässä kirjassa esitetyt ohjelmat ja tiedot ovat kenen tahansa löydettävissä Internetistä. Kirja on paras tapa saada tieto etukäteen myös todennäköisille uhreille.



Teollistumista seurannut nopea siirtyminen tietoyhteiskuntaan on kääntänyt monet asiat päälaelleen. Ennen ongelmana oli aliravitsemus, nyt liikalihavuus. Työ oli ennen fyysisesti rasittavaa; nyt työ on istumista ja meitä patistetaan etsimään hyötyliikuntaa. Ennen toivoimme, että joku muistaisi meitä kirjeellä; nyt toivomme, ettei sähköpostia tulisi niin paljon. Ennen paheksuimme sensuuria ja tiedonkulun rajoittamista; nyt olemme valmis maksamaan siitä, että joku rajoittaa surffausta kodin tai yrityksen koneelta ja repii mainoskirjeet sähköpostilaatikostamme. Ennen tieto ja kokemus siirtyi vanhemmilta lapsille, nyt lapset opettavat vanhempiaan.

Näin merkillinen uusi aika vaatii uutta asennoitumista sekä uusia arvoja ja taitoja. Pienestä pitäen meitä opetetaan kulkemaan liikenteessä, lukitsemaan kotiovi ja polkupyörä, pitämään huolta lompakosta sekä olemaan lähtemättä vieraiden mukaan. Perustaidot opitaan kotona, päivähoidossa ja koulussa.

Nyt on aika opettaa vastaavat taidot henkilökohtaisten tiedostojen ja yksityisyyden suojaamisesta.

Itse kutsun niitä 2000-luvun kansalaistaidoksi.


Espoossa 19.10.2001-7.7.2002

Opetusministeriö on tukenut kirjan valmistumista 667 euron kirjastokorvauksella.