Tietokone-lehti 8/2001

Bittejä jälkipolville

Työhuoneeni seinällä on kehystettynä ensimmäinen levykkeeni. Se on päivätty 4.10.1980 ja onneksi levyn kuoreen on kirjoitettu muutamalla sanalla sen sisältö. Levyke on nimittäin Apple II:sta ja sitä olisi nykyään lähes mahdoton lukea missään koneessa.

Pahvilaatikossani on menneiltä vuosilta kasa muitakin levykkeitä, aina isoja kahdeksan tuuman alkuperäisiä floppy diskejä myöten. Nämäkin levykkeet ovat muuttuneet lähinnä jätteeksi, koska levykkeiden lukemiseen sopivia asemia tai koneita ei löydy enää mistään.

Jopa vanhat 5,25 tuuman IBM-levykkeet, joita minulla on läjäpäin, alkavat olla vaaravyöhykkeessä. Kaivoin vuosi sitten esiin vanhan 25 megahertsin 486-koneen voidakseni lukea näitä levykkeitä ja pelastaa niiden tiedostoja jälkipolville. Se olikin ainoa kone, jossa enää oli toimiva 5,25 tuuman levykeasema. Samassa yhteydessä pelastin tiedostot 300 megatavun magneto-optisilta levyiltä, jotka edustivat aikansa huipputekniikkaa kesällä 1992. Onneksi niiden lukuasema toimi vielä.

Ilmiö ei ole uusi. Varsinkin tutkijat ja arkistojen ylläpitäjät ovat ilmaisseet huolensa siitä, miten nopeasti kehittyvä tietotekniikka uhkaa tehdä vanhat tallenteet käyttökelvottomiksi, kun niiden käyttöön sopivia laitteita tai ajureita ei löydy enää mistään.

Kerrotaan, että esimerkiksi NASAn arkistoissa lojuu kasapäin vanhoja magneettinauhoja, reikäkortteja ja muita tallennusvälineitä, joiden sisältöä ei enää pystytä lukemaan.

Uhkaako tietotekniikka siis koko ihmiskunnan yhteistä muistia? Mitä lapsemme ajattelevat saadessaan perinnöksi kasan bittejä, joita he eivät pysty lukemaan saati osaa tulkita?

Standardi helpottaa

Onneksi tilanne ei ole aivan niin huono kuin miltä aluksi näyttää. Kiitos IBM PC:n ja CD-ROMin olemme saaneet standardeja, joita pystytään lukemaan ja tulkitsemaan vielä kymmenienkin vuosien päästä. Sama standardoituminen on tapahtunut sovelluspuolella Microsoftin ylivallan ansiosta.

Jo tänään olisi mahdotonta avata Tekon, Multimaten, XyWriten, WordPerfectin, Wordstarin ja herra ties minkä xyz-tekstinkäsittelyohjelman työtiedostoja. Tulevien sukupolvien kannalta on mainio asia, että sovellusmarkkinat ovat päätyneet yhteen toimistopakettiin. Sen eri versioissa on aivan riittävästi yhteensopivuuseroja.

Ongelmana 1970- ja 1980-luvuilla oli nimenomaan standardien puute. Siksi jokainen laitevalmistaja joutui luomaan omat käytäntönsä, ja niiden unohduttua tieto on ainiaaksi menetetty. Nyt nopein kehityksen vaihe on jo ohitettu ja niin sovellukset kuin tallennusvälineetkin ovat vakiintuneet. Esimerkiksi CD-ROMeja osataan varmasti lukea vielä sadankin vuoden päästä.

Oikein sovellettuna tietotekniikka jopa auttaa datan säilymistä, sillä vaikka tallennusvälineet muuttuvatkin vuosikymmenten aikana, tiedon helppo kopioitavuus ja nyttemmin myös Internetin kautta syntynyt hajasijoitusmahdollisuus takaavat sen, ettei mikään tieto katoa lopullisesti.

Usein ongelma on juuri päinvastainen: vaikka tiedosta haluttaisiin eroon, se kummittelee kuitenkin jossain levynkulmalla jossain päin maailmaa.

Ennen tietokoneita tiedot arkistoitiin papereille ja pergamenteille. Ne säilyivät satoja vuosia, mutta koska tekstit olivat ainutkertaisia, jokainen tuhoutunut teksti hävisi lopullisesti. Erityisen suuri menetys oli Alexandrian kirjaston tuhopoltto vuonna 47. Roomalaiset polttivat kirjaston, jossa oli 400 000 kappaletta kirjoituskääröjä. Käsityksemme muinaisesta historiasta voisi olla oleellisesti toinen, jos kirjasto olisi säilynyt jälkipolville.

Paperiarkistot ovat muutoinkin haavoittuvia. Esimerkiksi Iltalehdessä on kohta, jossa esitellään 16 vuotta vanhan lehden uutisia. Jokin aika sitten kohta oli tyhjä, koska sen päivän lehteä ei ollut enää löytynyt lehden omasta arkistosta.

Ajan hammas syö myös perheiden valokuva-albumeita. Valokuvat haalistuvat ja parikymmentä vuotta sitten otetut värikuvat saattavat vääristyä aivan oransseiksi, vaikka niitä säilytettäisiin huolellisesti. Skannaamalla kuva tietokoneeseen värit on helppo korjata, ja sähköisessä muodossa kuva säilyy paremmin.

Kodintekniikassa ilmiö on paljon hankalampi. Olen jo ajat sitten siirtynyt videokameroissa DV-aikaan, mutta hyllyssä on runsaasti vanhoja Video 8 ja Hi8-kasetteja. Joudun pitämään vanhaa Hi8-kameraa vain voidakseni katsella nauhoja joskus tulevaisuudessa. Onneksi sentään itselläni ei ole kaitafilmejä!

Sen sijaan hyllyssä on pari metriä vanhoja LP-levyjä, vaikka toimivaa levysoitinta minulla ei ole ollut enää vuosiin. En voi kuunnella levyjä, mutta en raaski niistä luopuakaan.

Arkistoija töihin

Sähköinen arkisto on helppo säilyttää lukukelpoisena ja täysin alkuperäisen kaltaisena tuleville sukupolville. Se kuitenkin edellyttää, että noin 10 vuoden välein koko sisältö kopioidaan uudelle, ajanmukaiselle tietovälineelle. Juuri nyt elämme siirtymäkautta CD-ROMeista DVD-levyille.

Hyvä puoli tässä muunnoksessa on se, että jokainen uusi tallennesukupolvi mahtuu edeltäjäänsä huomattavasti pienempään tilaan. Vaikka arkiston kattavuus laajenee, itse arkiston koko supistuu.

Kokonaan toinen ongelma on sitten itse tallennusvälineen säilyminen. Varsinkin levykkeiden kaltaiset magneettikenttään perustuvat mediat ovat haavoittuvia, sillä magneettikenttä voi heiketä tai elektromagneettinen pulssi voi pyyhkiä ne tyhjiksi. Eikä meillä vielä ole varmaa tietoa siitäkään, kuinka kauan CD-ROMit todella säilyvät lukukelpoisina.

Fyysiseltä säilyvyydeltään vanhat kirjat ja pergamentit olivat valovuosia edellä tämän päivän magneettinauhoja tai selluloidikeloja.

Sähköpostit talteen

Sähköiseen tiedonvälitykseen siirtyminen aiheuttaa harmaita hiuksia tulevaisuuden historioitsijoille. Heillä ei enää ole suurmiesten välistä kirjeenvaihtoa tutkittavana, kun yhteydenpito on hoidettu puhelimella, tekstiviesteillä tai sähköposteilla. Niistä ei yleensä jää mitään muistoa jälkipolville.

Vaikka ei aikoisikaan jäädä historiaan, omien sähköpostien arkistointi voi vuosien päästä osoittautua hyödylliseksi. Silti vain harva on huomannut arkistoida omia sähköpostejaan. Se ei olekaan ihan helppoa, koska Microsoftin ylivalta ei ole ulottunut sähköpostiohjelmiin eikä sähköpostiviestien tallentamiseen ole mitään standardoitua tiedostomuotoa.

Viestejä ei useinkaan voi edes siirtää ohjelmasta toiseen. Vanhojen viestien selaaminen voi siksi vaatia myös postien lukuohjelman - ehkä jopa postipalvelinohjelman - arkistointia. Yhdelle CD-R levylle mahtuvat kyllä ohjelmatkin, mutta osaavatko tulevaisuuden koneet enää ajaa niitä?

Kannattaa tutustua oman sähköpostiohjelman toimintoihin ja tutkia, mitä mahdollisuuksia siinä on viestien arkistointiin. Mikäli mahdollista, sähköpostiviestit kannattaa tallentaa vaikka tavallisiksi ASCII-tiedostoiksi.

Jokin nyt vähäpätöiseltä tuntuva viesti tai sähköpostin liitetiedosto voi jonain päivänä olla kullanarvoinen.

Verkkosivut suurin ongelma

Hankalimman arkistointikohteen muodostavat www-sivut. Koska sivut koostuvat lukuisista yksittäisistä tiedostoista, jotka liittyvät toisiinsa hypertekstimäisesti ja saattavat jopa hakea osia toisista palvelimista, niiden kerääminen ja tallentaminen omalle levylle on usein hankalaa.

Jos sivut tulevat tietokannasta ja ne ottavat dynaamisesti huomioon käyttäjän selainversion, IP-osoitteen tai keksin, ja muokkaavat sivut sen perusteella Javascriptiä käyttäen, sivujen tallentaminen jälkipolville voi olla yksinkertaisesti mahdotonta.

Webiä on ei voi vangita eikä edes tallentaa. Verkkosivut eivät ole lehtien tapaan selkeitä teoksia, vaan pikemminkin henkilökohtaista, ajasta riippuvaa uudenlaista viestintää.

Kuitenkin juuri verkkosivut peilaavat tätä päivää paremmin kuin mikään muu media. Jonain päivänä tutkijat kaivautuvat www-tekniikan alkuhämäriin ja yrittävät tavoittaa vuosituhannen vaihteessa vallinneen Internet-median hengen ja viestinnällisen funktion. Heitä varmaan huvittaa graafisen Internetin varhaislapsuuden tekninen kömpelyys ja se epäselvyys, joka liittyi Internetin suhteeseen muihin medioihin.

Kaukana tulevaisuudessa kaikki on paljon selkeämpää. Siksi nyt mitättömältä ja epäkiinnostavalta tuntuva arkipäivä nousee vielä tutkimuksen ja gradujen kohteeksi. Esimerkiksi ensimmäiset eduskunta- ja presidentinvaalisivut, ensimmäiset verkkolehdet ja keskustelufoorumien sisältö tulevat takuulla kiinnostamaan tulevia yhteiskunnan, viestinnän ja kansanperinteen tutkijoita.

Sivujen arkistointi herättää muitakin ajatuksia. Kun ensi kerralla teet kotisivua, kirjoitat news-viestiä tai osallistut www-sivun keskusteluihin ajattele, mitä jos juuri sinun kirjoituksesi päätyy sähköiseen Internet-arkistoon ja on tutkijoiden, opiskelijoiden ja lastenlastesi ihmettelyn kohteena 50 vuoden kuluttua?

<takaisin