Tietokone-lehti 11/2003

Hyviä ja huonoja tekniikoita

Tietotekniikan markkinat ovat tuottaneet useita laajaan käyttöön levinneitä tekniikoita. Leviämisen laajuus ei näytä juurikaan korreloivan sen kanssa, miten hyvä ja hyödyllinen kyseinen tekniikka itsessään on. Huonokin tekniikka voi levitä, jos se täyttää käyttäjien odotukset ja osuu sopivaan markkinarakoon.

Ylivoimaisesti parhaita keksintöjä ovat viime aikoina olleet digikamerat ja litteät näytöt. Ne ovat yleistyneet nopeasti, eikä syyttä.

Digitaalinen tekniikka on mullistanut valokuvauksen tavalla, josta on hyötyä melkein kaikille. Kuvia otetaan aiempaa enemmän, niitä on helpompi jakaa ja helpon kokeilun vuoksi kuvauksen maailma avautuu harrastajalle aivan uudella tavalla.

Haitallisten kemikaalien kanssa lutraaminen jää pois, koska kamera tuottaa suoraan tietokoneen ymmärtämiä tiedostoja. Ainoita menettäjiä ovat olleet perinteiset filmi- ja kameravalmistajat, mutta toisaalta digikuvia myös tulostetaan ahkerasti.

Toinen vastaava ilonaihe ovat litteät näytöt. Niistäkään on vaikea löytää mitään kielteistä. Kuvanlaatu ja ergonomia miellyttävät käyttäjää, siro koko sisustajaa, vähäinen virrankulutus ja hukkalämpö luonnonsuojelijaa.

Langattomia ilonaiheita

Heti kameroiden ja näyttöjen perässä tulee wlan-tekniikka. Nopea langaton verkkoyhteys aiheuttaa melkeinpä riippuvuutta, kun siihen ehtii tottua kotona tai työpaikalla.

Yhdysvalloissa wlan on luonut aivan uudenlaisen elämänmuodon, kun it-tehtävistä työttömiksi jääneet kokoontuvat paikalliseen Starbuck-kahvilaan matkamikrojensa kanssa. Näissä tapaamisissa pidetään yllä sosiaalisia suhteita ja perustetaan uusia yrityksiä.

Wlanissa on kuitenkin varjopuolensa, sillä mukavuus kertaa turvallisuus on vakio. Langaton verkko on väistämättä turvattomampi kuin langallinen versio, vaikkakin eroa voidaan salaustekniikoilla kaventaa.

Toinen ilonaihe on ollut usb-tekniikka, joka on pystynyt lähes lunastamaan siihen kohdistuneet odotukset. Usb:stä on tullut suosittu kytkentätekniikka ja sitä tuetaan laajasti. Aivan kuten aikanaan luvattiin, laitteita voi kytkeä ja irrottaa virtoja sammuttamatta. Uusi 2.0-taso on sen lisäksi riittävän nopea mihin käyttöön tahansa.

Ongelmatapauksia

Valitettavan monet tekniikat tuottavat käyttäjille harmaita hiuksia. Esimerkiksi tavallisen korppujen lukeminen tuntuu nykyisin olevan arpapeliä. Lukuvirheet muissa kuin levykkeen tuottaneessa alkuperäisessä koneessa ovat enemmän sääntö kuin poikkeus.

Onko korppujen tai asemien laatu huonontunut, kun ongelmia on näin paljon? Toinen hankaluus on siinä, ettei uusissa koneissa ole koko asemaa. Varsinkin liikkuvassa käytössä syntyy yhä tilanteita, joissa pitäisi siirtää tiedostoja koneesta toiseen. Silloin ei ole korpun voittanutta ­ kunhan se vain toimisi.

Toisin kuin menestynyt wlan, bluetooth tuntuu vieläkin luvattoman kömpelöltä. Pitkän virittelyn jälkeen sillä saa langattoman yhteyden matkamikron ja puhelimen välille, mutta aikanaan mainostetusta laajasta yhteensopivuudesta ja käytön helppoudesta ei ole tietoakaan.

Myös matkapuhelinten gprs-tekniikka on ollut useimmille pettymys. Käytännön siirtonopeus jää kauas aikanaan luvatusta isdn-tasosta ja ulkomailla gprs:n käyttö onnistuu vain satunnaisesti.

Gprs:n ainoaksi eduksi on osoittautunut minuuttiveloituksen puute, joten yhteys voi olla auki koko päivän yhteen menoon. Toisaalta auki oleva yhteys syö puhelimen akkua, joten tämäkin etu on käytännössä vähäinen.

Pieni, mutta kiusallinen ongelma on sähkön saanti. Miksi jokaisen pienen laitteen mukana toimitetaan nykyisin ulkoinen muuntaja, jonka jännite ja liitin poikkeavat muista? Eikö virransyöttöä voisi jotenkin standardoida, jotta muuntajat voitaisiin vakioida ­ tai jopa syöttää useita laitteita yhdellä muuntajalla?

Jumbosija cd-r:lle

Tekniikoiden jumbosija kuuluu itseoikeutetusti cd-r-tekniikalle. Surkeudestaan huolimatta tekniikka on levinnyt kaikkialle.

Alkuperäinen 1970-luvulla kehitetty cd-tekniikka oli kerrassaan mainio. Kirkasääninen cd-levy syrjäytti nopeasti rahisevat lp-levyt, jolloin kaikki voittivat.

Cd-tekniikan tulo pc-maailmaan tapahtui kunnolla vasta 1990-luvulla, kun cd-levystä tehtiin kirjoittava. Se oli virhe.

Alunperin vain luettavaksi tarkoitettu levy väännettiin puoliväkisin kirjoituskelpoiseksi ja mikä pahinta, tekniikkaa uusittiin jatkuvasti, jolloin tuloksena oli yhteensopimattomia levyjä ja asemia.

Kirjoittavan cd-levyn historia on täynnä sudenkuoppia. Multisessio, pakettikirjoitus, pyyhittävä cd-rw-tekniikka, huonon kuvan antava video-cd, 700 megan kapasiteetti, pitkät tiedostonimet...

Kirjavuuden seurauksena uusimmatkaan kirjoittavat asemat eivät hyväksy kaikkia levyjä. Poltettaessa hukkalevyjä syntyy helposti, ja ne ovat ympäristön kannalta ongelmallisia. Levyjä käytetään paljon arkistointiin, mutta kemiallisten reaktioiden seurauksena tiedon säilyvyydestä ei ole mitään varmoja takeita.

Toden totta, kirjoittavan cd:n tekniikasta on vaikea löytää mitään hyvää.

Kerrankin jotain, mistä on helppo olla samaa mieltä levy-yhtiöiden kanssa.

<takaisin