Tietokone-lehti 6/2004

Kuvaus kielletty

Vierailin vuosi sitten Helsingin teknillisessä museossa. Koska mukanani oli kamera, otin sen kummemmin miettimättä pari kuvaa ESKOsta, Suomen ensimmäisestä tietokoneesta.

Myöhemmin ajattelin käyttää yhtä kuvista kirjassani, olihan minulla kuvan ottajana siihen kaikki tekijänoikeudet. Ajattelin kuitenkin kohteliaasti varmistaa, ettei museolla ollut mitään kuvan käyttöä vastaan, ja silloin koin yllätyksen.

Kuvaa ei olisi saanut koskaan edes ottaa, koska museossa kuvaaminen oli kiellettyä. Köyhissä maissa on tavallista, että turisteja rahastetaan myymällä heille kuvaus- tai videointilupia. Taidemuseoissa saatetaan kieltää salamavalon käyttö, koska sen pelätään vaikuttavan tauluihin.

Kuvauksen kieltäminen Suomessa tuntui omituisilta, olihan kyse verovaroin kerätyistä mekaanisista esineistä, joihin ei voinut liittyä edes tekijänoikeusongelmia. Toki kyse on suljetusta tilasta, joten lain nojalla omistajalla on oikeus kieltää kuvaaminen, olipa syy mikä tahansa.

Lopulta syy selvisikin: opetusministeriö painostaa museoita tuottamaan rahaa. Olisin saanut käyttää ottamaani kuvaa maksamalla siitä museolle 61 euroa. Kertamaksu olisi ollut vielä joten kuten hyväksyttävä, mutta museo halusi pienempiä maksuja mahdollisista uusista painoksista.

Voisi kuvitella, että tällaisten maksujen hallinnointi ja kerääminen tulee kalliimmaksi kuin niiden tuotto. Johtopäätökseni oli, ettei kuvan käytöstä koituva työmäärä ollut missään suhteessa kuvan merkitykseen, sillä kirjassa oli kymmeniä muitakin kuvia. Niinpä jätin kuvan käyttämättä, eikä kukaan saanut mitään.

Kirjallinen kuvauslupa?

Toisen kerran törmäsin kuvauskieltoon Kruunupyyn lentokentällä, jonne laskeuduin eräänä syyskuun aamuna. Kävellessäni Finnairin MD-83-koneelta asemarakennukseen käännyin ottamaan pari kuvaa koneesta nousevaa aurinkoa vasten.

Sisään ehdittyäni virkailija tarttui minua hihasta ja kertoi koneen kapteenin huomanneen kuvaukseni ja ilmoittaneen siitä. Virkailijan mukaan kentällä kuvaamiseen olisi tarvittu lupa. Onneksi hän ei sentään klassiseen tapaan takavarikoinut filmiä, sillä kyse oli digikamerasta ja muistikortit ovat kalliita.

Yritin jälkikäteen selvittää, miksei lentokentällä saisi valokuvata. Ilmailuhallitus neuvoi soittamaan Finnairiin, Finnair puolestaan ilmailuhallitukseen. Turvaosasto antoi pääohjaajan nimen ja numeron, mutta tämä ei koskaan vastannut soittoihini.

Finnairin asiakaspalvelu oli erittäin ystävällinen ja lupasi selvittää kyseisen koneen kapteenilta, miksi hän oli kieltänyt kuvauksen. Uudistin kyselyn monta kertaa, mutta hekään eivät saaneet vastausta.

Tuorein tapaus sattui talvella päiväkodin lastenjuhlissa. Koska kamera sattui olemaan mukana, käytin sitä ahkerasti, ja ajattelin teettää kuvista kopioita iloksi muidenkin lasten vanhemmille.

Vasta silloin sain kuulla, ettei päiväkodilla ollut kirjallista kuvauslupaa kaikkiin lapsiin, joten heitä ei olisi saanut kuvata lainkaan. Henkilökunnan piti poistaa kuvista kaikki ne, joissa esiintyi luvattomia lapsia. Itse en poistoon pystynyt, kun en tiennyt keitä sai kuvata ja keitä ei.

Nyt ihmettelen, miten pystyn kuvaamaan päiväkodin kesäjuhlissa omaa lastani, koska en tiedä, keitä muita samaan kuvaan saa tulla.

Varkaus kameralla

Kuvauskiellot yleistyvät kaikkialla, ja niitä perustellaan joko yksityisyyden suojalla tai epämääräisesti turvallisuudella. Tilanne on kuitenkin ristiriitainen: valvontakamerat kuvaavat meitä kuitenkin kaikkialla ja pian jokaisella on kamera myös puhelimessaan. Kuvauskieltojen valvonta on täysin mahdotonta.

Hyvä esimerkki ihmeellisistä kielloista ovat ruokakaupat, joissa on usein kuvauksen kieltävä merkki. Kielto ei välttämättä ole edes lain mukainen, koska kauppaan pääsee kuka tahansa, eikä se siten muodosta lain tarkoittamaa suljettua tilaa. Kiellon perustelua on muutenkin vaikea ymmärtää: jos hyllyissä on jotain, mitä kilpailijan ei haluta näkevän, kuvauskielto ei sitä suojaa.

Kirjakaupat ovat eri asia, sillä niissä digikamera mahdollistaa uudenlaiset varkaudet. Maaliskuussa seurasin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa erästä nuorta miestä, joka kuvasi digikamerallaan järjestelmällisesti erään sotahistoriasta kertovan kuvateoksen sivuja. Puuha jatkui pitkään, eikä henkilökunta mitenkään puuttunut varkaan työhön.

Kenen oikeuksia suojataan

Kuvaus voi joissakin tapauksissa rikkoa kohteen oikeutta yksityisyyteensä, mutta vastaavasti kuvauksen kieltäminen julkisella paikalla rikkoo kuvaajan oikeuksia ikuistaa näkemänsä.

Tekniikan kehitys muuttaa arvoja ja asenteita. Takavuosina valokuva oli voimakas media ja kuvanottohetki oli suorastaan juhlallinen tilaisuus. Tänään on toisin, sillä kamerakännykät tekevät meistä jokaisesta potentiaalisen valokuvaajan. Kuvauksesta on tullut arkipäivää, ja kuva on kärsinyt inflaation.

Tämän muutoksen pitäisi näkyä myös kielloissa ja lainsäädännössä. Pahin tilanne syntyy silloin, kun laki sanoo yhtä, mutta kansalaisten oikeustaju ja yleinen käytäntö aivan toista.

Käsittämättömät kuvausrajoitukset eivät rajoitu yksin Suomeen. Keväällä 2004 New York halusi kieltää valokuvaamisen metrossa "turvallisuussyistä". Satakunta rajoituksesta suivaantunutta valokuvaajaa järjesti maanalaisen (kirjaimellisesti!) mielenosoituksen pitäen rajoitusta naurettavana (New York Times 7.6.2004).

<takaisin