Tietokone-lehti 13/2005

Digikuvan inflaatio

Digikameroiden nopea yleistyminen on täyttänyt maailman valokuvilla. Sen seurauksena kuvalle on käynyt kuten mille tahansa hyödykkeelle, josta on ylitarjontaa: sen arvo on laskenut.

Vielä kymmenen vuotta sitten valokuvat olivat arvossaan. Henkilö, joka oli muistanut ottaa kameran mukaan johonkin tilaisuuteen, sai jälkikäteen useita pyyntöjä lähettää kuvia muistoksi osallistujille.

Tänään lähes jokaisella on kamera - jos ei erillisenä laitteena niin sitten puhelimeen sisäänrakennettuna. Kukaan ei enää pyydä lähettämään kuvia, koska kaikkien sähköpostilaatikot ja tietokoneiden levyt pursuavat niitä jo ennestään.

Koulujen luokkakuvia on kohdannut kaksinkertainen inflaatio. Omassa lapsuudessani koulussa otettu kuva saattoi olla kyseisen vuoden ainoa henkilökuva. Siitä kannatti hyvinkin maksaa 1-3 markkaa, mikä oli käypä hintataso 1970-luvulla.

Tänään koulukuvaaja lähettää jokaisen lapsen kotiin tusinan verran eri kokoisia ja näköisiä kuvia luottaen siihen, että vain harva viitsii palauttaa niitä. Koko paketin hinta on yli 30 euroa eli vajaat 200 vanhaa markkaa.

Tuplainflaation vuoksi vanhemmat maksavat siis aiempaa enemmän kuvista, joita he tarvitsevat aiempaa vähemmän.

Susia ja väärennöksiä

Pelkkä digikamera ei tee kenestäkään mestarikuvaajaa. Kuvien heikko laatu yhdistettynä niiden suureen määrään vain korostaa kuvan arvon romahdusta.

Aivan kuten www-sivujen kirjoitus- ja kielioppivirheet totuttavat meidät huonoon kieleen, digikuvat totuttavat meidät huonoon kuvaan.

Ennen lehdistö käytti vain ammattilaisten ottamia kuvia. Nyt moni toimittaja hoitaa kuvituksen omalla digikamerallaan. Lukija ei välttämättä pidä kuvia huonoina, koska on tottunut näkemään sellaisia kaikkialla. Yhtä vähän lukija huomaa juttujen kirjoitus- ja kielioppivirheitä, koska on turtunut niihin nettisivuilla.

Ennen filmi oli kallista, mikä pakotti harkitsemaan jokaista laukausta, eikä epäonnistuneita kuvia kehitetty lainkaan. Nyt kuvaus on ilmaista, joten yhdestä perhetapahtumasta otetaan helposti kymmeniä kuvia, joilla sitten kuormitetaan sukulaisten sähköpostia.

Laadun lisäksi kuvilla on uskottavuusongelma. Tietokoneella kuvia voi väärentää tavalla, johon ennen pystyi vain Neuvostoliiton keskuskomitea, kun se halusi poistaa epäsuosioon joutuneita henkilöitä vanhoista ryhmäkuvista.

Digikuvien manipulointi pc:llä on niin helppoa, että lapsikin sen osaa - ja nimenomaan he. Siksi netti on pullollaan väärennettyjä digikuvia.

Kehityksen seurauksena vanhojakaan kuvia, jotka eivät ole väärennettyjä saati edes digiä, ei enää uskota. Netissä jopa aidot valokuvat leimataan heti väärennöksiksi, jos niissä esiintyy jotain epätavallista.

Älä siis suotta kaiva kameraa esiin, vaikka näkisit ufon lentävän matalalla taivaan poikki ja laskeutuvan presidentinlinnan pihalle. Kukaan ei kuitenkaan uskoisi sinua.

Pitäisikö kuvien säilyä?

Moni digikuvaaja on huolissaan kuvien säilymisestä jälkipolville. Miten kuvat kannattaisi arkistoida, jotta jälkipolvet saisivat ne varmasti avattua?

Ellei kuville tehdä nyt mitään, kuvatiedoston nimeksi jää pelkkä kameran antama numero, eikä kukaan vuosien päästä muista kuvassa olevien henkilöiden nimiä tai tilannetta, jossa kuva otettiin.

Mutta onko sillä mitään väliä? Arvonsa menettäneiden kuvien ei ehkä tarvitsekaan säilyä kovin pitkään.

Subjektiiviselta kannalta riittää, että kuva säilyy ottajansa elinajan. Se, mitä kuvalle tämän jälkeen tapahtuu, on kuvaajan itsensä kannalta yhdentekevää.

Silti moni haluaa jättää kuvia jälkipolville. Mutta haluaako jälkipolvi nähdä niitä?

Pari sukupolvea riittää

Sata vuotta sitten tavallinen kansalainen pääsi valokuvaan vain muutaman kerran koko elämänsä aikana. Kuvat olivat kalliita ja niitä säilytettiin huolellisesti. Tilanteen juhlavuus paistaa kuvista vieläkin: henkilöt seisovat kuvissa kasvot vakavina ja parhaimpiinsa pukeutuneina.

Kuvat ovat tämän päivän katsojalle arvokkaita juuri siksi, että niitä on niin vähän.

Meidän ajastamme kuva-aineistoa tulee jäämään ylenpalttisesti, vaikka osa niistä armeliaasti tuhoutuukin. Jaksavatko omat lastenlapsemme koskaan kahlata läpi sitä digikuvien vuorta, jota tänään rakennamme ottamalla useita kuvia joka päivä?

Vaikka heillä olisi kiinnostustakin, heillä ei ole siihen aikaa. Jokainen sukupolvi tuottaa yhä suuremman määrän digitaalisia tallenteita itsestään, joten aineisto kumuloituu jokaisen sukupolven myötä.

Valokuvien lisäksi kuvaamme digitaalisia kotivideoita. Ennen pitkää syntyy sukupolvi, jonka koko elämä kuluisi aiempien sukupolvien tuottaman materiaalin katseluun.

Mikä sitten voisi olla riittävä ajallinen perspektiivi?

Itseämme kiinnostavat vanhempien ja isovanhempien kuvat, mutta sitä kaukaisemmat henkilöt alkavat jo kadota historian hämärään. Heillä ei ole sidettä tähän päivään ja heidän päivittäinen kuvamateriaalinsa kiinnostaa korkeintaan suku- ja historiatutkijoita.

Yksi tai kaksi sukupolvea saattaa riittää oikein hyvin. Eihän edes kielessä ei ole omaa sanaa isoäidin ja isoisän vanhemmille.

<takaisin