Tietokone-lehti 14/2007

Hyvitystä anekaupalla

Marraskuun lopussa Teoston hyvitysmaksuyksikkö julkaisi vuosittaisen tutkimuksensa digitaalisen kopioinnin määrästä.

Ajankohta ei ollut sattumaa: tulokset esitellään juuri ennen kuin opetusministeriö päättää ensi vuoden hyvitysmaksun laajuudesta ja tariffeista. Näin niillä voidaan vaikuttaa päätöksentekoon.

Tänä vuonna viesti on erityisen selvä: maksun piiriin halutaan musiikkia tallentavat matkapuhelimet ja ulkoiset kiintolevyt. Kysymyksiä oli muutettu aiemmista vuosista niin, että nämä välineet nousivat esiin.

Tutkimuksen pdf-tiedostoon voi tutustua osoitteessa www.hyvitysmaksu.fi. Moneen suuntaan pyöriteltyjen numeroiden lukemisesta ei tosin paljoa kostu. Tutkimusmenetelmän muuttumisen vuoksi lukuja ei voi edes verrata aiempiin vuosiin, eikä kehitystrendejä täten voi arvioida.

Kiinnostavampi kysymys onkin, miten Teoston sisällä toimiva hyvitysmaksuyksikkö voi vuodesta toiseen "tutkia" omaan edunvalvontaansa liittyviä asioita ja antaa tiedot ministeriölle, joka sitten määrää lainvoimaisella asetuksella maksuista.

Miten uskottavia olisivat ennen työtaistelua olleet Tehyn "tutkimukset" sairaanhoitajien palkkakuopasta?

Pari vuotta sitten käyty tekijänoikeuslain uudistusprosessi toi julkisuuteen kyseenalaisia toimintamalleja. Lokakuussa apulaisoikeusasiamies antoi huomautuksen opetusministeriölle liittyen tekijänoikeuslain muutosten valmisteluun.

On tosiaan vahinko, ettei tekijänoikeusasioita saatu siirrettyä kauppa- ja teollisuusministeriöön.

Irc-Galleriasta vauhtia maksuille

Leijonanosan uusimmasta tutkimuksesta haukkaavat taulukot, jotka on laadittu yli tuhannen Irc-Gallerian käyttäjän vastauksista.

Nettiä ja musiikkia aktiivisesti kuluttavat nuoret ovat edelläkävijöitä, eikä heidän toimintansa kuvaa koko kansan käyttäytymisestä. Laitteille määrättävät maksut koskevat kuitenkin kaikkia vauvasta vaariin.

Hyvitysmaksun perusteena on EU-direktiivi, joka implementoitiin Suomen tekijänoikeuslakiin edunhaltijoita suosivasti ja niin, että ministeriö sai käytännössä kaiken vallan päättää maksupohjasta ja maksujen suuruudesta.

Lain ensimmäinen versio, joka ehti raueta eduskunnan vaihtumiseen, olisi edellyttänyt koko hallituksen osallistumista maksupohjan laajentamispäätöksiin.

Harva ymmärtää, mistä maksussa ylipäätänsä on kyse, sillä se ei tunnu mahtuvan yleisen oikeustajun piiriin. Kyse on korvauksesta, joka maksetaan kaikesta materiaalin kopioinnista ja käytöstä.

Kun siis kopioit omia levyjäsi tai tallennat tv-uutiset myöhempää katselua varten, maksat korvauksena oikeudenhaltijoille joko laitteen tai levyn hintaan lisätyn summan.

Maksua tyhjästä

Maksua voidaan periä vain laillisesta käytöstä. Laittomasta kopioinnista tai p2p-latauksista ei voida rahastaa. Esimerkiksi tietokoneohjelmien tekijöille ei makseta mitään, sillä ohjelmien kopiointi on laissa kielletty.

Laillisuusperiaate ulottuu vain korvausten maksamiseen. Rahojen keräämisessä erottelua ei ole. Maksat niistäkin tyhjistä cd/dvd-levyistä, joille tallennat omia digikuvia tai muita tiedostoja.

Hyvitysmaksu on todellinen raha-automaatti. Aiemmin maksu liittyi ajatukseen siitä, että tekijä menetti rahaa yksityisen kopioinnin seurauksena. Tätä vaatimusta ei enää ole: pelkkä oletettukin käyttö riittää aiheuttamaan maksuvelvollisuuden.

Hyvä esimerkki ovat tallentavat digisovittimet, jotka lisättiin opetusministeriön omalla päätöksellä maksun piiriin 1.3.2005 alkaen.

Levyn koosta riippuen digisovittimen hintaan tulee 15-18 euron lisämaksu. Erikoista kyllä, sen päälle tulevat vielä arvonlisävero ja myyjän kate, joten vaikutus myyntihintaan on 20-40 euroa.

Miksi ohjelma näkyy televisiosta lupamaksun hinnalla, mutta sen ajastamisesta ja myöhemmästä katselusta pitää maksaa lisää?

Suomessa myytiin vuoden yhdeksän ensimmäisen kuukauden aikana noin 250 000 tallentavaa digisovitinta. Yhteensä niitä oli syyskuun alussa käytössä 513 000 kappaletta.

Hyvitysmaksun nimissä on siis kerätty lähes 10 miljoonaa euroa (tai 15 miljoonaa, jos huomioidaan verot ja myyntikate) käytännössä tyhjästä.

Kun raha kirstuun kilahtaa...

Direktiivin termi "fair compensation" käännettiin lakiin hyvitysmaksuna, vaikka oikeampi ilmaisu olisi ollut "kohtuullinen korvaus".

Ministeriö päätyi hyvitys-sanaan ilmeisen tarkoituksella, luohan se vaikutelman että maksulla "hyvitetään" jotain -- ilmeisesti pahoja tekoja, vähän niin kuin varastamista.

Maksu tuo mieleen anekaupan. Keskiajalla kirkko myi kansalle vapautusta synneistä rahaa vastaan. "Kun raha kirstuun kilahtaa niin sielu taivaaseen vilahtaa" oli kirkon silloinen slogan.

Tänään rahaa pyritään keräämään hyvityksen nimissä kaikesta käytöstä. Koska ei voida tietää, kenen teoksia on oikeasti käytetty ja kenelle rahat kuuluisivat, järjestöt jakavat ne jäsenilleen tai alan yhteisiin tarkoituksiin.

Ulkomaiset artistit eivät saa mitään, vaikka juuri heidän musiikkiaan ja elokuviaan käytetään eniten.

Hyvityksen nimissä kerätty maksu jää kerääjälle itselleen.

Maailma kirkon ympärillä kuitenkin muuttui ja anekauppa oli yksi uskonpuhdistukseen johtaneista syistä.

Odotamme Digi-Lutherin ilmaantumista.

<takaisin