Tietokone-lehti 9/2008

Digiperintö jälkipolville

Kesäloman jäljiltä tietokoneen levy pursuaa digikuvia. Niitä on sitten mukava katsella pimeinä talvi-iltoina. Mutta mahtavatko kuvat säilyä seuraavaan kesään asti?

Entä vähän kauemmin -- vaikkapa viisi vuotta? Kymmenen? Tai jopa niin pitkään, että lastenlapset ehtisivät nähdä ne?

Suurimmalla osalla digikuvista ei ole mitään väliä, ne joutavatkin tuhoutua. Kukaan ei kuitenkaan ehtisi katsoa niitä, eikä olisi edes kiinnostunut kesän 2008 kymmenistä lähes saman näköisistä lomakuvista.

Mutta joukossa on aina myös tiedostoja, joiden halutaan säilyvän. Mitä niille pitäisi tehdä?

Nopea tekninen kehitys on vanhentanut niin tallennusvälineet, tiedostoformaatit kuin sovelluksetkin. Vaikka tiedostot olisivat tallella, niitä ei välttämättä pystytä avaamaan.

Pc-maailma siirtyi 5,25 tuuman lerpuista 3,5 tuuman korppuihin keväällä 1987 IBM:n julkistaman PS2-laitesarjan myötä. Macintosh-koneissa korppuja oli käytetty vuodesta 1984 lähtien. Myös Nokia oli siirtynyt Mikromikoissa korppuihin jo ennen IBM:ää.

Ennen pc-aikaa käytettiin koneita, joiden levykkeillä ei ollut standardoitua kapasiteettia saati edes koodaustapaa. Cp/m-koneilla, Apple II:lla ja kotimikroilla kirjoitettuja levykkeitä on lähes mahdoton lukea tämän päivän laitteilla.

Paperille 20 vuotta ei ole aika eikä mikään. Sen ikäisiä -- ja paljon vanhempiakin -- aineistoja käsitellään säännöllisesti. Jos materiaali vain on aikoinaan pantu talteen ja arkistoitu jonnekin hyllylle, se löytyy ja on taatusti luettavassa muodossa.

Tietotekniikassa kaksikymmentä vuotta on niin pitkä aika, että digimuisti alkaa pätkiä pahemman kerran. Papereita voi lukea aistinvaraisesti, ilman ulkoisia apuvälineitä. Digitieto ei näy eikä tunnu. Sen suhteen olemme täysin riippuvaisia teknisistä laitteista.

Oikein säilytettynä magneettinen data näyttää kestävän kymmeniä vuosia, oli tallennusvälineenä sitten vhs-kasetti tai muovinen levyke. Tarvitaan vain levykkeiden lukemiseen soveltuva asema.

Mistä siis löytyisi toimiva lerppuasema? Kaiken lisäksi sen pitäisi olla koneessa, joka on verkossa, tai jossa on ainakin korppuasema, jotta tiedot saisi siirrettyä eteenpäin.

Myös korput ovat vaarassa, sillä uusissa koneissa ei ole edes levykeasemaa. Verkkokaupasta löytyy onneksi vielä korppuasemien usb-malleja, mutta vastaavaa lerppuasemaa en ole nähnyt missään.

Pahempi juttu, jos tiedostot oli tallennettu Bernoulli-, Syquest- tai Zip-levyille. Niitä lukevia asemia ei enää valmisteta, joten tiedostojen lukeminen voi olla mahdotonta. Sama pätee vanhoihin nauhavarmistuksiin.

Kun tiedostot on siirretty, vaikein osuus on takanapäin. Tiedostojen avaaminen voi silti tuottaa ongelmia. Tämän päivän sovellukset eivät osaa avata vanhojen Wordien, Wordperfectien tai Tekon tiedostoja.

Muistaako joku vielä Freelancen, Harvard Graphicsin, Frameworkin tai Symphonyn? Aikansa tunnetuimmat sovellukset ovat painuneet unohduksiin ja vieneet työtiedostot mukanaan.

Palataan vielä niihin digikuviin. Miten pitäisi menetellä, jos haluaa välttää lerppujen kohtalon?

Ei ole sattumaa, että valitsin esimerkiksi juuri siirtymisen lerpuista korppuihin. Vuosi 1987 oli vedenjakaja. Sen jälkeen luotujen tiedostojen asema on paljon parempi.

Cd-levyt ovat saavuttaneet standardin aseman, jonka päälle on rakennettu myös uudemmat dvd- ja blu-ray-tekniikat. Uusimmatkin asemat osaavat lukea 20 vuotta sitten tuotettuja cd-levyjä, ja kaikesta päätellen yhteensopivuus säilyy ainakin seuraavat 20 vuotta.

Jpeg-tiedostoformaatti on niin laajassa käytössä, että sitä osataan lukea vielä sadankin vuoden päästä. Myös avoimet xml-formaatit ovat askel oikeaan suuntaan.

Tämän päivän ongelma on aineistojen hallinnassa. Sähköposti, digikamerat ja netistä ladatut tiedostot tuottavat niin paljon dataa, että on vaikea arvioida, mikä siitä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista.

Toinen ongelma ovat metatiedot. Tuhansista digikuvista ei ole iloa kenellekään, ellei niissä ole mukana tietoa kuvan ottopaikasta, siinä esiintyvistä henkilöistä ja muista taustatiedoista. Tätä järjestelytyötä kiireinen nykyihminen ei yleensä viitsi tehdä.

Viimeinen työvaihe on datan arkistointi. Irrotettavat usb-levyt eivät ole pitkäikäisiä, joten niille dataa ei kannata jättää lepäämään. Usb-tikut ovat arvoitus; niiden säilyvyydestä en ole nähnyt mitään luotettavia arvioita.

Parhaiten data säilyy polttamalla se usealle cd- tai dvd-levylle ja säilyttämällä niitä eri paikoissa selvästi dokumentoituna. Kun uutta dataa syntyy gigatolkulla vuosittain, kuka jaksaa nähdä karsimisen ja polttamisen vaivan?

Siinä syy, miksi 20 vuoden päästä tietoja etsivät harmittelevat aivan samalla tavalla kuin me lerppuasemia metsästävät nyt.

<takaisin