Tietokone-lehti 4/2009

Kansallinen laajakaista pakottaa uudistumaan

Viime syyskuussa hallitus hyväksyi toimintasuunnitelman, jonka pitäisi tuoda 100 megabitin laajakaista kaikkien suomalaisten saataville vuoteen 2015 mennessä.

Ei aivan kotiin asti, mutta kuitenkin niin lähelle, että paikallinen operaattori pystyy toimittamaan loppumetrit joko kaapelilla tai langattomasti. Kyse on kirjaimellisesti viimeisestä mailista, sillä 100 megan runkoverkko luvataan enintään kahden kilometrin päähän lähes jokaisesta suomalaisesta kodista.

Keski-Euroopassa tavoite olisi helppo saavuttaa, mutta harvaan asutussa Suomessa se merkitsee valtavaa määrää valokuitua. Herää epäilys, riittääkö 200 miljoonan euron kustannusarvio kattamaan rakennuskustannukset.

Itse asiassa 200 miljoonaa on mitätön summa. Jos vajaan kahden musiikkitalon hinnalla saadaan koko Suomeen nopea valokuituverkko, investointi on hyötyihin nähden pieni.

Mutta saadaanko sillä? "100 megaa kaikille" on tavoitteena haastavampi kuin voisi luulla. Ei riitä, että näin nopea piuha saadaan vedettyä jokaiseen kotiin – jostain on vielä löydettävä runkoverkko, johon kaikki liikenne mahtuu.

Jos nopeus haluttaisiin taata jokaiselle kodille kaikkina vuorokaudenaikoina, runkoverkon nopeuden pitäisi olla 2,2 miljoonaa kotitaloutta kertaa 100 megabittiä eli 220 terabittiä sekunnissa. Se on yli kaksi kertaa enemmän kuin maailman internetliikenne tänään. Nopeasta kotiyhteydestä ei ole paljon iloa, jos sen takana oleva operaattorin runkoverkko on täynnä.

Operaattorien verkot tuntuvat olevan tukossa jo nykyisillä nopeuksilla. Asiakkaille on pitkään tarjottu 8–24 megabitin adsl-liittymiä, joiden todellinen siirtonopeus on muutaman megan luokkaa. Nimellisnopeutta on hilattu ylöspäin, jotta hintaa ei ole tarvinnut alentaa. Tekniikan puolella juuri mikään ei ole muuttunut.

Vielä surkeampi tilanne on 3g-datasiirrossa. Luvattu 512 kilobittiä matelee pahimmillaan gprs-nopeudella, koska tukiasema on täynnä. Pettyneet asiakkaat ovat jättäneet mokkuloista runsaasti valituksia. Miten operaattorit pystyvät tarjoamaan 100 megabitin yhteyksiä koko Suomeen, kun niiden oma verkko ei kestä nykyisiäkään nopeuksia?

Nettiyhteyden nopeus on pelkkä taloudellinen kysymys. Kaistaa löytyy, jos vain löytyy maksajia. Tähän asti niitä ei ole löytynyt – ihmiset valittavat jo nykyisten laajakaistahintojen olevan liian kalliita ja operaattorit taas liian halpoja. Operaattorien tulosluvuista voi päätellä, ettei laajakaista ole niillekään mikään kultakaivos.

Hallituksen toimintasuunnitelma puhuu vain nopeuksista, ei asiakkaan maksamista hinnoista. Jos operaattorit hinnoittelevat liittymät kustannusvastaavasti, 100 megan yhteyden hinta syrjäseudulla voisi nousta 500 euroon kuukaudessa.

Mitä hyötyä on nopeasta valokuituverkosta, jos kenelläkään ei ole varaa liittyä siihen? Enemmistö ottaisi mieluummin yhden megan liittymän viidellä eurolla kuukaudessa kuin 100 megan liittymän 500 eurolla.

Nykyisin laajakaistaa käytetään huonolla hyötysuhteella. Surffaus ei paljon verkkoa rasita, koska se tuottaa vain lyhyitä kuormituspiikkejä. Siksi runkoverkon ei tarvitsekaan olla kovin nopea.

100 megan verkon käyttö pelkkään surffaukseen olisi tuhlausta. Verkkoon on kaavailtu uusia palveluita, kuten tv- ja teräväpiirtokuvan lähettämistä, etätyötä ja valokuvatiedostojen arkistointia. Ne kaikki kuormittavat verkkoa ihan toisella tavalla kuin perinteinen surffaus. Operaattorien tähän asti käyttämät laskelmat runkoverkon mitoituksesta eivät enää päde.

Myös palvelutarjoajat joutuvat laskemaan kapasiteettinsa uudelleen. Tarvitaan huomattavasti aiempaa järeämpiä palvelimia tuottamaan datavirtaa käyttäjille, jotka imevät dataa itselleen kymmenien megabittien sekuntinopeudella.

Hyvä kysymys on, miten tämä voidaan toteuttaa, kun asiakkaat eivät jatkossakaan halua maksaa palveluista. Halun lisäksi myös kyky voi olla koetuksella: mitä kalliimmaksi itse yhteyden hinta muodostuu, sitä vähemmän rahaa jää sisältöihin.

Nopean verkon rakentaminen pakottaa innovoimaan. Tarvitaan uusia tekniikoita, joilla sisältöä voidaan jakaa paikallisista palvelimista. Ei ole mitään järkeä perustaa konehuoneita Helsinkiin ja lähettää sieltä bittivirtaa eri puolille Suomea.

P2p-tekniikka sopii hyvin kuormituksen hajauttamiseen. Tarvitaan myös ipv6-protokolla ja multicast, joka jakaa tv-kanavan kaikille katsojille yhtenä datavirtana.

Edelläkävijänä Suomen on pakko kehittää uutta, jotta visio 100 megan laajakaistasta voisi oikeasti toteutua. Toivottavasti tässä prosessissa syntyy uutta osaamista ja pääsemme vihdoin lunastamaan ne odotukset, joita 10 vuotta sitten asetettiin digi-tv:hen ja mhp:hen.

<takaisin