Tietokone-lehti 10/1996

Matkalla ojasta allikkoon?

Meitä PC-käyttäjiä on totisesti hemmoteltu viimeiset viisi vuotta. Laitteiden hinnat ovat laskeneet tasaisesti samalla, kun tehot ovat parantuneet ja kapasiteetti lisääntynyt. Gigatavun kiintolevy, joka vielä muutama vuosi sitten maksoi yli 10000 markkaa, on tänään vajaat tuhat markkaa. Vastaavasti 16 megatavun muisti on pudonnut alle 800 markan. Multimediamikron saa tänä jouluna puolella viime vuotisesta hinnasta -- jos nyt onnistuu enää löytämään niin hitaita malleja mistään. Tämän joulun peruskoneessa taajuutta on vähintään 133 megahertsiä.

Myös sovellukset ovat parantuneet ja 32-bittiset versiot ovat olleet selvästi 16-bittisiä edeltäjiään kehittyneempiä ja vakaampia. Vastaavasti Windows 95 on kiistatta parantanut koneiden toimivuutta varsinkin moniajon, multimedian ja verkkoyhteyksien osalta. Uusi Windows NT 4.0 lupaa täyttää tehokäyttäjänkin tarpeet. Ja uudet mielenkiintoiset Internet-sovellukset tehdään aina ensiksi Windowsille.

Miljoona kärpästä on oikeassa

PC:n menestys osoittaa, ettei miljoona kärpästä ole väärässä. Yhtenäisen suuren laitemarkkinan etu on niin merkittävä, että kaikki kokevat voittavansa. Alkeellisen perustekniikan rajoitukset on pystytty kiertämään ohjelmallisesti. Laitevalmistajien sooloilulle ei ole annettu tilaa, sillä ostajat ovat valinneet mieluummin turvallisen vakiomallin kuin supertehon tai huipputekniikan. Tämä on taannut yhteensopivuuden säilymisen.

Vaikka vapailla markkinoilla tapahtuva kilpailu on yleensä hyvä asia, uuden teknologian PC-markkinoilla eivät päde vanhat viisaudet. Sen sijaan, että PC-valmistajat olisivat keskittäneet energiansa keskinäiseen kilpailuun, ne ovat keskittyneet laitetekniikan kehittämiseen ja hintojen laskemiseen. Ostajille tämä periaate on sopinut hyvin, mutta PC:n kilpailijoille ja valtavirrasta poikenneille tilanne on ollut hankala. Moni niistä on kysynyt itseltään, miksi olla ainoastaan yhteensopiva, kun voi olla parempi?

Pahin pettymys on ollut PowerPC-arkkitehtuuri, josta odotettiin todellista uhkaa Intelille. PowerPC:n piti vihdoin todistaa RISC-tekniikan ylivoimaisuus käytännössä. Vaan miten on käynyt? PowerPC:n vaikutus markkinoihin on jäänyt lähes olemattomaksi, eivätkä IBM:n PowerPC-mikrot ole nousseet kuriositeettia kummemmiksi. PowerPC:llä on ollut merkitystä vain Applelle, eikä sekään ole pystynyt nostamaan Applea supistuvan markkinaosuuden alhosta. Valtavirrasta poikenneet OS/2 ja Workplace OS ovat niin ikään ajautuneet pahasti paitsioon.

Näyttää siltä, että Intel-maailman myönteinen kehitys jatkuu vielä ainakin lähivuodet. Intel suunnittelee jo 300 megahertsin nopeudella toimivia Pentium Pro-piirejä ja yleisesti uskotaan, että ensi vuoden kuluessa Pro-mallisto korvaa nykyisen Pentiumin. Laitteiden hinta ei muutoksessa tietenkään nouse, pikemminkin laskee.

Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta.

Totuus onkin, että nopea tekninen kehitys ja kasvavat markkinat ovat peittäneet alleen tukun ongelmia. Yritysten mikrotukihenkilöt tuntevat ne liiankin hyvin.

Kokemuksia tukihenkilön työstä

Olen itse joutunut viime aikoina toimimaan kymmenhenkisen toimistomme mikrotukihenkilönä ja nähnyt, että jo näin pieni – joskin aktiivinen – mikrokäyttäjien joukko tarvitsisi oman palkatun tukihenkilön. Jos jokaista kymmentä työntekijää kohti tarvitaan yksi tukihenkilö, PC-käytön piilokustannukset nousevat luvattoman suuriksi.

Ongelmia tuottaa varsinkin liian nopea tekninen kehitys. Ostin kolme vuotta sitten aikansa huippukoneen, 66 megahertsin IBM ValuePoint 486-mallin. Nyt halusin kierrättää koneen Windows NT-palvelimeksi, johon se muistinlaajennuksen jälkeen olisi sopinut hyvin. Olin aikanaan ostanut koneeseen 16 megatavua muistia, joka oli tietenkin IBM:n omaa mallia. Toinen 16 megan erä olisi maksanut IBM:n hinnaston mukaan lähes 6000 markkaa! Siis enemmän kuin uusi Pentium-mikro.

Kiusaus koneen viemiseen kaatopaikalle oli suuri, mutta kone oli teknisesti hyvä ja siinä oli näppärä kantokahva, joten päätin vielä yrittää. Onneksi paikallisesta mikromyymälästä löytyi lopulta kokeilujen jälkeen kloonimuistia, joka saatiin toimimaan koneessa, kun sen alkuperäinen 16 megaa oli poistettu. Uudet 32 megaa maksoivat alle 2000 markkaa. Nyt 16 megaa nököttää tarpeettomana hyllyllä. Myyn sen halukkaalle huomattavasti alle kuuden tonnin :-)

Toinen ongelma oli kiintolevyssä. ValuePointissa oli FlashBios, joten kuvittelin siirtäväni nopeasti IBM:n WWW-palvelimesta uuden, yli 500-megaisia levyjä tukevan BIOSin. Mutta kun olin käyttänyt tunteja turhaan etsintään selvisi, ettei sellaista olekaan. Ehkä IBM ei ole viitsinyt päivittää vanhoja FlashBioseja pelätessään, että ne voisivat vähentää uusien koneiden myyntiä. Ainoaksi tavaksi saada koneeseen isompi levy jäi käyttää vanhaa SCSI-ohjainta, mutta silloinkin ostetusta kahden gigan levystä jäi puolet käyttämättä, koska ohjain tuki levyjä vain yhteen gigatavuun asti.

Erässä toisessa tapauksessa käytin ainakin kolme työpäivää selvittääkseni, miksei Adaptecin kaikkein yleisin 2940-SCSI-ohjain toiminut kunnolla Windows NT:n kanssa. Lopulta selvisi, että kloonissa oli yleinen 120 megahertsin Endeavour-emolevy, joka ei toimi Adaptecin kanssa ilman erityisiä ajureita. Ne löytyivätkin nopeasti Internetistä, mutta eivät toimineet kunnolla. Pitkällisen pähkäilyn jälkeen selvisi, että paketista puuttui eräs tiedosto ja vihaisten sähköpostiviestien jälkeen korjattu paketti ilmestyi Adaptecin palvelimelle.

Kolmas murheenkryyni oli tunnetun laatumerkin palvelinkone, joka alkoi kaatuilla kun Windows NT 3.50 oli päivitetty 3.51:een. Kone oli merkkihuollossa viikkokausia, eikä sitä vain saatu kuntoon. Sen jälkeen kone on seissyt toimettomana neljä kuukautta. Nyt odotamme luvattua valmistajan omaa NT 4.0-tukilevyä, jotta pääsisimme käyttämään konetta uudella NT:llä. Tukilevykettä ei vain näy, vaikka NT:n toimitukset alkoivat jo kuukausi sitten.

Koneen parissa on käytetty niin paljon aikaa, että olisi ollut kannattavampaa ostaa heti uusi Pentium-klooni ja kärrätä vanha laite kaatopaikalle.

Suo siellä…

Luonnollisestikaan nykyinen PC-hegemonia ei tyydytä kaikkia. Varsinkin Oracle ja Sun tahtovat Intelin ja Microsoftin paikalle hallitsemaan markkinoita. Aluksi yrityksille ja myöhemmin kotitalouksille aiotaan tyrkyttää edullisia nettimikroja, jotka liitetään tietoverkkoon ja jotka lataavat tarvitsemansa ohjelmat Java-kielisinä pikkusovelluksina suoraan verkosta.

Ajatus kuulostaa houkuttelevalta. Yksinkertainen verkko-PC olisi hankintahinnaltaan edullinen, mutta riittäisi silti moneen käyttöön. Yrityksissä ja toimistoissa on lukuisia mikroja, joita käytetään vain alkeelliseen tekstinkäsittelyyn, tilausten kirjaamiseen tai keskuskoneen pääte-emulaattoreina. Tällaiset käyttötarkoitukset voitaisiin hyvin korvata netti-PC:llä.

Netti-PC:n käyttökustannukset olisivat oleellisesti perinteistä mikroa halvemmat. Yksinkertainen rakenne vähentäisi huollon tarvetta. Tietoturva ja virustorjunta olisi helpompi varmistaa, kun levykeasemaa tai omaa kiintolevyä ei tarvittaisi lainkaan. Tukihenkilösuhteesta 1:10 voitaisiin luopua.

Vai voitaisiinko? Siirtyminen nettimikroihin tuskin ratkaisisi kaikkia ongelmia. Nykyiset laiteongelmat muuttuisivat verkko-ongelmiksi, mikä olisi vielä pahempaa, sillä jokainen mikroverkkojen kanssa työskennellyt tietää, että verkko-ongelmat ne vasta hankalia ja kalliita ovatkin.

Verkko-ongelmia ratkaisevat asiantuntijat ovat harvassa ja heidän veloituksensa on vielä paljon PC-asiantuntijoita suurempi. Lisäksi rikkinäisen mikron voi aina vaihtaa uuteen, mutta verkko-ongelmat koskevat kaikkia käyttäjiä yhtä aikaa. Vaikka ongelmat kaiken kaikkiaan vähenisivät, niiden ratkaisu vaikeutuisi ja siksi kustannukset tuskin muuttuisivat paljonkaan.

Verkkokäytön yleistyminen asettaa jo nyt paineita teleoperaattoreille. Lähes jokainen, joka on yrittänyt kysyä neuvoa omalta Internet-operaattoriltaan on saanut huomata, että operaattoreilla on vielä paljon oppimista asiakaspalvelusta.

Internet-yhteyksien kysynnän kasvu on ollut PC-kasvuakin nopeampaa. Siksi se on peittänyt alleen vielä paljon suurempia ongelmia ja kasvukipuja. Ne alkavat myös näkyä, kun nettikäyttäjien määrä kasvaa. Yritykset joutuvat uusimaan koko verkkoinfransa, kun sen volyymi 10- tai 100-kertaistuu.

Miksi Java-prosessoreita?

Hallinnollisesti nettimikrot olisivat houkuttelevia, mutta mistä saataisiin sovelluksia? Ne pitäisi kirjoittaa alusta lähtien uudelleen ja vieläpä uudenlaisella Java-tekniikalla, josta on vain vähän käytännön kokemusta.

Tulkattavan luonteensa vuoksi Java on hidasta ja vaatii siksi tehokkaan prosessorin, mikä nostaa nettimikron valmistuskustannuksia. Koodi voidaan tietenkin kääntää JIT-periaatteen mukaisesti lennossa juuri ennen ohjelman käynnistystä, mutta vähänkin isomman ohjelman kohdalla tämä lisää entisestään kiusallista viivettä, jota aiheuttaa jo ohjelman lataaminen verkosta.

Sunilla on tähän oma ratkaisunsa: suoraan Java-kieltä ajavat prosessorit. Näin Java paljastuukin Sunin hyvin peitellyksi yritykseksi vallata prosessorimarkkinoita Inteliltä. Onko Javan mainostettu laiteriippumattomuus pelkkä kupla, jos sitä varten halutaan rakentaa omia prosessoreita?

Ja mikä ylipäätänsä on prosessoririippumattomuuden merkitys? Jos 90 prosenttia verkon laitteista toimii Intelin prosessoreilla, joiden konekieli on keskenään lähes täsmälleen samanlaista, kannattaako loppujen 10 prosentin vuoksi luoda kokonaan uusi ohjelmointiympäristö?

Vai päätämmekö sittenkin tyytyä vallitsevaan nykytilaan ja elää tunnettujen ongelmien kanssa?

<takaisin