Tietokone-lehti 1/98

Onko televisiolla tulevaisuutta?

Aina 60-luvulta lähtien televisio on hallinnut elämäämme. Siitä on tullut kansallinen olohuone, jota kaikki katsovat ollakseen yhtä muiden kanssa ja tietääkseen, mistä seuraavana päivänä työpaikalla puhutaan. Televisiolle ei yksinkertaisesti ole ollut vaihtoehtoja. Siksi se on kiinnostanut myös mainostajia.

Viime aikoina on kuitenkin alkanut näkyä merkkejä siitä, että television kehitys on saavuttanut lakipisteensä. Samalla televisio on saamassa varteenotettavan kilpailijan tietoverkoista. Siinä, missä televisio on väsyneenä kääntymässä kehityksensä ehtoopuolelle, tietoverkot ovat vastasyntyneitä, täynnä innostusta ja uusia ideoita.

Netti on tulevaisuuden media, televisio ei.

Television ongelmat

Television kriisi kävi ilmeiseksi viime syksyn aikana. Uusi neloskanava ei ole pystynyt lunastamaan siihen kohdistettuja odotuksia. Nelosen ohjelmia väitettiin tylsiksi, halvoiksi ja tavanomaisiksi.

Vika ei kuitenkaan ole nelosen, vaan koko televisiojärjestelmän. Televisio on kulkenut kehityksensä loppuun eikä se pysty enää uudistumaan. Tuntuu kuin kaikki ideat ja ohjelmatyypit olisi jo kokeiltu. Poliisisarjoja, tietokilpailuja, kotimaisia viihdeohjelmia ja elokuvia on nähty kyllästymiseen asti.

Juuri elokuviin televisio onkin perinteisesti turvautunut. Myös neloskanava on haalinut itselleen kalliilla hinnalla suosittujen amerikkalaisten elokuvien esitysoikeuksia. Vielä 70-luvulla maanantai-illan "amerikkalainen elokuva" oli käsite, joka keräsi miljoona katsojaa.

Mutta se olikin aikaa, jolloin uutislähetys tuli joka päivä kello 20:30 molemmilta mahdollisilta kanavilta, eikä katsoja voinut välttyä näkemästä, mikä oli virallinen totuus maailman tapahtumista. Tämän päivän katsoja on tyystin eri tilanteessa. Hänellä on videot, satelliitit, elokuvasalit ja lukuisia muita kanavia elokuvien näkemiseen. Elokuvista on suoranaista ylitarjontaa.

Myös television tekninen kehitys tuntuu pysähtyneen. Väritelevisio yleistyi 70-luvulla ja stereoääni 80-luvulla, mutta HDTV:n kehitys katkesi laitevalmistajien vastustukseen ja Yhdysvaltojen, Euroopan ja Japanin keskinäisiin kiistoihin. Lopputuloksena on kuva, joka ei ole parantunut 20 vuoteen.

Television seuraava askel on siirtyminen digitaalitekniikkaan, joka tuo satoja uusia kanavia. Kanavien moninkertaistuminen ei kuitenkaan ole itseisarvo, ellei kanavilla ole mielenkiintoista sisältöä. Valitettavasti kanavien määrän lisääntyminen tuntuu vain laskevan sisällön laatua.

Moni kuluttaja tuleekin miettimään pitkään, kannattaako viiden tuhannen markan digitaalitelevisiota hankkia lainkaan.

Kustannuskriisi

Ohjelmien taso on laskenut, koska niiden tuottamiseen käytettävät rahat eivät ole kasvaneet samassa suhteessa kanavien lisääntymisen kanssa. Kun mainosten välit on kuitenkin täytettävä jollakin, ohjelmat teetetään entistä halvemmalla. Esimerkiksi talk-show -ohjelmia on jokaisella kanavalla kyllästymiseen asti. Eikä niidenkään suuri määrä takaa valinnanvaraa tai käsittelyn monipuolisuutta, koska vieraina kiertävät yleensä samat kasvot.

Kustannuskehitystä ei myöskään helpota se, että tekijänoikeuskorvaukset, esiintyjäpalkkiot, pyrkimys ympärivuorokautiseen lähetystoimintaan ja digitaalisen tuotantotekniikan vaatimat laiteinvestoinnit nostavat yleiskustannuksia entisestään. Monet urheilulajit ovat jo hinnoitelleet itsensä ulos yleisistä TV-verkoista ja ilahduttavat enää kaapelikanavien katsojia.

Eniten kustannuskriisi vaikuttaa kotimaiseen tuotantoon. Suomi on pieni maa, eikä meillä ole sen enempää taloudellisia kuin henkisiäkään resursseja laadukkaiden ohjelmien tuotantoon. Hyviä käsikirjoittajia on vähän, eikä heitäkään arvosteta. Siksi kotimaiset viihdeohjelmat naurattavat tuskin edes omia tekijöitään.

Hieman ilkeästi voikin sanoa, että yhteen Frendit-sarjan jaksoon käytetään enemmän käsikirjoittajia ja luovaa kykyä kuin mitä koko Suomessa yhteensä vuoden aikana. Vastaavasti X-files eli Salaiset kansiot nousi kulttisarjaksi, koska jokainen jakso on tehty huolellisesti ja ammattitaidolla, huolimatta siitä, että sarjan sisältö oli täyttä roskaa.

Raha ja osaaminen näkyy väistämättä lopputuloksessa.

Joukkoviestinnästä kohdeviestintään

Television perimmäinen ongelma on siinä, että televisio on kirjaimellisesti joukkoviestin. Se edustaa 70-lukulaista broadcast-ajattelua, jossa miljoonat katsojat näkevät yhden henkilön päättämää ohjelmaa. Lähetys on sama kaikille, koska televisio on tarkoitettu massoille.

Massat ovat kuitenkin katoamassa, sillä 90-lukulainen ihminen haluaa olla yksilö. Se ei enää sitoudu 70-luvun tapaan puolueisiin, suuriin aatteisiin tai joukkovoimaan, vaan haluaa olla yksilöllinen ja tehdä itse omat valintansa.

Tietoverkossa jokainen voi olla yksilö ja räätälöidä tietovirrasta juuri itseään kiinnostavan sisällön. Se vaatii enemmän työtä kuin passiivinen television katselu, mutta maksaa vaivan. Lisäksi jokainen voi halutessaan osallistua sisällön tuottamiseen olemalla itse sekä lähettäjä että vastaanottaja.

Netistä ei ehkä koskaan tule television kaltaista koko kansan mediaa. Mutta se ei ole tarkoituskaan. Massojen suuruuteen tuijottaminen on vanhanaikaista 70-lukulaista ajattelua. Tärkeintä ei ole käyttäjien määrä, vaan heidän laatu ja se, että heidät voidaan tavoittaa ja heitä palvella yksilöinä.

Mediat kilpasilla

Televisioväki on huomannut, mihin kehitys on menossa. Tietoverkon synnyttämät trendit näkyvät nykyään myös TV-tuotannossa.

Eräs tällainen trendi on yhteisöllisyys. Televisio on seurannut kateellisena sitä vuorovaikutteisuutta, joka syntyy verkon keskustelukanavilla tai keskusteluryhmissä, kun jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa lopputulokseen. Niinpä myös televisio-ohjelmat suorastaan kerjäävät katsojilta palautetta ja pyytävät katsojia soittamaan maksullisiin äänestysnumeroihin, lähettämään kirjeitä, fakseja ja sähköpostia tai edes käymään ohjelman omalla kotisivulla.

Samalla palaute ja sen käsittely on helppo tapa saada ohjelmaan lisää sisältöä. Laitetaan katsojat verkon tapaan tuottamaan itse ohjelmaa, jota he katsovat!

Toinen tapa on viedä kamera kansan keskelle ja kuvata tapahtumia ilman käsikirjoitusta, joskus jopa salaa. Se, mikä toimii joten kuten verkossa, näyttää televisiossa kuitenkin harrastajamaiselta ja suorastaan tylsältä, kuten vuosi sitten nähty Heartmix osoitti. Antamalla pelkän kameran pyöriä syntyy vain C-luokan ohjelmaa.

Vielä huonommin on onnistunut uutistoiminnan kilpailu. Netistä saa tuoreimmat uutiset silloin, kun itselle sopii, vain hiirtä napsauttamalla. Ja valinnanvara on rajaton, koska kotimaan lisäksi voi seurata lähes kaikkia maailman uutistuottajia.

Televisiouutiset yrittävät kilpailla netin kanssa lähettämällä uutisia puolen tunnin välein eri kanavilla. Koska lähetykset ovat lyhyitä, niissä toistetaan lähetyksestä toiseen samoja pääuutisia, jotka ehditään käsitellä vain lyhyesti ja pinnallisesti. Äärimmilleen vietyinä TV-uutiset kestävät vain minuutin, jonka aikana ehditään luetella päivän pääotsikot, mutta ei mitään muuta.

Pointcastin kaltaiset ohjelmat ja koko kanavatekniikka lisäävät entisestään netin etumatkaa uutislähteenä. Vastaanottaja voi itse valita, minkä alan uutiset häntä kiinnostavat, ja luoda niistä profiilin. Netti pystyy luomaan jokaiselle käyttäjälleen yksilöllisen uutiskoosteen, perusteellisesti kerrottuna ja jatkolinkeillä varustettuna. Televisio ei pysty samaan edes digitaalitekniikalla höystettynä.

Netistä mainosmedia?

Television aseman pohdiskelu on mielenkiintoista, mutta kaupallista merkitystä sillä on vasta, kun aletaan puhua mainosmarkoista.

Suomalainen mainostaja on tähän saakka päässyt helpolla, koska kanavia on ollut vähän. TV-mainonta on toiminut hyvin, koska mainokset ovat väkisinkin tavoittaneet suuren katsojajoukon. Kanavien määrän lisääntyessä suurten joukkojen tavoittaminen tulee kuitenkin koko ajan vaikeammaksi. Koska mainontaan käytetyt rahat kasvavat hitaammin kuin kanavien määrä lisääntyy, mainosaika halpenee ja tuotot laskevat. Se pakottaa entisestään tinkimään ohjelmien laadusta.

Speden spelit ja Onnenpyörä keräävät epäilemättä jatkossakin satoja tuhansia katsojia, mutta millaisia ihmisiä he ovat? Todennäköisesti eläkeläisiä, työttömiä tai muita ryhmiä, joilla on runsaasti aikaa, mutta vähän rahaa.

Todelliseksi haasteeksi nousee kysymys siitä, millä houkutella aktiivisia, osaavia ja kulutuskykyisiä ihmisiä television ääreen. He ovat tyypillisiä nettikäyttäjiä. He ovat A-kansalaisia, joiden netissä viettämä aika on pois nimenomaan aiemmasta TV:n katselusta.

B-luokan ohjelmilla ei kuitenkaan houkutella A-luokan katsojia.

Onkin ilmeistä, että parhaat kuluttajat tavoittaa jatkossa nettimainonnalla. Sen arvo tänä vuonna on noin 10 miljoonaa markkaa, mikä on häviävän pieni osa koko 11 miljardin mainoskakusta. Nettimainonnan arvon odotetaan kuitenkin kymmenkertaistuvan muutamassa vuodessa.

Siinä, missä TV-mainos esitetään passiiviselle katsojalle tai hänelle, joka on juuri poistunut jääkaapille mainoskatkon ajaksi, nettimainos tavoittaa aivan toisenlaisen vastaanottajan. Hän on aktiivinen, vireä ja painaa mainoslinkkiä vain, jos on aidosti kiinnostunut asiasta. Siksi jokainen aktiivinen nettimainoksen katsoja vastaa satoja passiivisia TV-mainoksen katsojia.

Nettimainonnalla ei koskaan tavoiteta TV:n tapaan miljoonia ihmisiä, mutta se ei ole tarkoituskaan. Netin avulla mainokset on helppo kohdistaa juuri halutulle kuluttajaryhmälle ja mainosten tehokkuus on välittömästi mitattavissa.

On vain ajan kysymys, milloin mainostajat huomaavat, ettei televisiolla ole tulevaisuutta.

<takaisin