Tietokone-lehti 5/98

Suomestako sisältötuottaja?

Komea termi tietoyhteiskunta on monella tavoin harhaanjohtava. Tietoverkkoihin perustuvassa taloudessa pääosassa ei ole tieto, vaan sekalainen data ja informaatio, joiden kuvaamiseen suomen kielestä puuttuvat oikeat sanat. Suurin osa informaatiosta ei ole tietoa, vaan erilaista sähköistä sisältöä ja viihdettä.

Jos tietoyhteiskunta pohjautuisi koneisiin ja tekniikkaan, suomalaisilla ei olisi hätää. Me osaamme kyllä vetää verkkoja, kytkeä niihin koneita ja rakentaa hienoja ohjelmia verkon käyttöön. Monet kotimaista alkuperää olevat ohjelmat eivät häpeä lainkaan kilpailussa muiden eurooppalaisten yritysten kanssa, jos niitä vain osattaisiin markkinoida oikein.

Tietoyhteiskunta ei kuitenkaan ole koneiden ja tekniikan yhteiskunta. Pääpaino on sisällössä. Sähköinen sisältö tulee olemaan tietoverkkojen elinneste ja paljon suurempi bisnes kuin verkkojen tai sovellusohjelmien rakentaminen.

Valitettavasti Suomen mahdollisuudet kansainvälisen sisältötuotannon alueella ovat kovin heikot. Ja kun katsoo, mitä amerikkalaiset ovat alalla tekemässä, heikkous vaihtuu suoranaiseksi huoleksi.

USA rulez

Ei ole sattumaa, että amerikkalaiset ovat nykyisen Internetin ylivoimainen voimatekijä. Kauniista puheista huolimatta amerikkalaiset ovat saaneet verkosta niin vahvan otteen, että he voivat käytännössä määrätä sen toiminnan.

Nykyinen netti on rakennettu amerikkalaisten myymillä palvelimilla, reitittimillä ja ohjelmilla. Ei ihme, että amerikkalaiset poliitikot ovat presidenttiä myöten ylistäneet kilvan verkkoa ja neuvoneet paikallisia yrityksiä siirtymään mahdollisimman nopeasti tekemään kauppaa netissä. Samalla he ovat varoittaneet eurooppalaisia siitä kuilusta, joka on avautumassa Atlantin kohdalle, kun Eurooppa ei pysy verkottumiskehityksessä mukana.

Amerikkalaisten yritysten ylivoima verkon infrastruktuurin toimittajina on musertava. Mitä laajemmalle verkko leviää, sitä paremmin Ciscon, Microsoftin, Sunin, IBM:n, Compaqin ja monien muiden tunnettujen laitevalmistajien tuotteet käyvät kaupaksi. Vaikka jenkit neuvovat eurooppalaisia lähtemään mukaan verkkoon, he tietävät, ettei siitä ole heille taloudellista uhkaa.

Yhteisvaluuttaan siirtyminen, euro-muutostyöt ja eri maiden lainsäädännön yhdenmukaistaminen tulevat sitomaan vähiä atk-osaajia ja resursseja niin paljon, että etumatka sen kun kasvaa. Tekivätpä eurooppalaiset yritykset mitä tahansa, ne eivät laitetoimittajina enää pysty uhkaamaan amerikkalaisten etumatkaa. Siksi verkkoon houkuttelu tukee Yhdysvaltojen omaa taloudellista etua.

Jenkkien halu pitää verkon hallinta itsellään näkyy monin tavoin. Tehokkaiden salausten maastavienti on kielletty muka kansallisen turvallisuuden vuoksi. Todellisuudessa takana lienee viranomaisten halu varmistaa, että amerikkalaiset pystyvät seuraamaan eurooppalaisten yritysten keskinäistä liikennettä.

Sotilaallisen vakoilun vähentyessä teollisuusvakoilu on astunut sen tilalle. Vakoilu onkin yksi esimerkki siitä, miten aiemmin valtiolliset tehtävät ovat siirtymässä suuryrityksille. Jonain päivänä jopa sodat saatetaan käydä pikemminkin yritysten kuin valtioiden välillä, eikä kyse ole pelkistä kauppasodista.

Toinen osoitus amerikkalaisten edunvalvonnasta on kiista domain-nimien rekisteristä. Jenkit haluavat pitää sen tiukasti omassa valvonnassaan eivätkä hyväksy uusien maariippumattomien domain-tunnusten luomista. Kaupalliset .com- ja .net-osoitteet säilyvät siis jatkossakin amerikkalaisten määräysvallassa.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua.

Verkkodominanssin seuraava aalto on nimittäin vielä huolestuttavampi.

Hollywoodia suoraan netistä

Kun Bill Clinton vieraili maaliskuun lopulla Ugandassa, hän lupasi tukea maan Internet-yhteyksiä. Ovatko amerikkalaiset niin naiiveja, että he todella uskovat Internetin auttavan kehitysmaan ongelmiin? Vai olisiko lupaajalla ketunhäntä kainalossa?

Todellinen verkkobisnes piilee sisältötuotannossa. Siksi Yhdysvaltojen kannattaa jopa lahjoittaa verkkolaitteita muihin maihin, koska rahat voidaan kerätä myöhemmin takaisin sisältöä myymällä.

Amerikkalainen sisältötuotanto leviää jo nyt maailman ympäri. Disney, CNN, CBS ja monet muut yhtiöt jakavat uutisia, sarjoja, piirrettyjä ja elokuvia kaikkialle maailmaan. Äänilevyteollisuus on samojen tahojen hallinnassa.

Kun infrastruktuuri on saatu luotua, viihdeteollisuuden yritykset tulevat myymään sen kautta tuotteensa suoraan kuluttajille. Jo nyt lehtien ja kirjojen sisällön voisi toimittaa verkossa. Jopa musiikki voitaisiin myydä verkon läpi MP3-tiedostoina niin, että ostaja voisi tallentaa sen omalle kiintolevylleen tai polttaa siitä itse CD-levyn stereoitaan varten.

Muutaman vuoden kuluttua siirtonopeudet ja pakkaustekniikat ovat kehittyneet niin, että elokuvatkin voidaan siirtää suoraan koteihin katselua varten. Elokuvien hinnat eivät juurikaan laske, mutta kun jakeluketju lyhenee, tekijät saavat koko hinnan itselleen. Suomalaisille välikäsille ei tarvitse maksaa mitään, ei myöskään kotelo- ja muoviteollisuudelle.

Kun Titanicille joskus tehdään jatko-osa - olipa sen nimi sitten Titanic II, Titanic sinks again tai Nostakaa Titanic - se saatetaan myydä suomalaisiin kotitalouksiin suoraan Hollywoodista.

Ei ihme, että Clintonin Internet-neuvonantaja Ira Magaziner on halunnut tehdä netistä tulli- ja verovapaan vyöhykkeen! Eurooppalaisten halu periä sähköisessä muodossa siirrettävästä äänestä ja kuvasta veroja on jenkeille kauhistus.

Kotimaisen kulttuurin vastaisku

Edellä kuvatut visiot ovat synkkiä, mutta ne voivat toteutua. Silloin ensimmäisinä koekaniineina ovat suomalaiset, jotka kielitaitoisina ja aktiivisina nettikäyttäjinä ovat amerikkalaisten mieleen. Ranskalaisiin on vaikeampi iskeä, sillä kansallisen tuotannon voimakas tukeminen ja huono kielitaito suojaa paikallista kulttuuria pitkälle ensi vuosituhannelle.

Tietoverkko on kaksiteräinen miekka, sillä tieto kulkee aina molempiin suuntiin. Verkko on useimmille asioille sekä uhka että mahdollisuus. Vaikka se toisaalta avaakin uusia kanavia amerikkalaiselle, verkko auttaa myös Suomen kaltaisia pieniä kulttuureita levittämään omaa sisältöään edullisesti ja maantieteellisistä rajoista piittaamatta. Kyse on vain siitä, osaammeko hyödyntää tilaisuuden.

Olisiko Suomesta siis sisältötuottajaksi? Olisiko romppujen, tietopalveluiden, musiikin, kirjallisuuden, lehtien tai elokuvien tuottaminen jatkossa Suomelle bisnes, joka osaltaan korvaisi paperinviennin laskun tekemää lovea kansantalouteen?

Niin paljon kuin haluaisinkin siihen uskoa, en voi tehdä sitä. Kaikki merkit viittaavat siihen, ettei Suomesta koskaan tule merkittävää sisältötuottajaa.

Suomalaisilla on toki Kalevala ja kulttuuriperintö, josta ammentaa. Meillä on luovia ihmisiä ja kaikenkarvaista kulttuuria tuetaan vuosittain valtavilla summilla.

Tähän mennessä menestys ei kuitenkaan ole ollut kehuttava. Bonkia ja Leningrad Cowboysia lukuunottamatta kukaan ei ole viime vuosina ylittänyt kansainvälistä julkisuuskynnystä. Linda Lampenius - anteeksi, Brava - huomattiin kunnolla vasta, kun hän päätyi jakamaan omaa sisältöään Playboy-lehden ja sen verkkoversion kautta.

Euroviisuissa Suomen heikko menestys hakee vertaistaan. Jostain syystä suomalainen musiikkiteollisuus ei iske kansainväliseen makuun, vaikka areena olisi oikea ja vaikka laulun kielikin olisi englanti.

Pieni kielialue selittää osan huonosta menestyksestä. Ruotsalaisten kielialue on vain vähän suurempi, mutta jostain syystä heillä on useita maailmanluokan tähtiä niin musiikin kuin elokuvankin alalla.

Selitystä heikkoon kansainväliseen menestykseen on haettava slaavilaisuuteen taipuvasta mollivoittoisesta kansanluonteesta, joka ei sytytä muita eurooppalaisia. Se, että jakelutie muuttuu perinteisestä mediasta tietoverkoksi, ei poistaa tätä pohjimmaista ongelmaa.

Jokahenkilön sekundasisältöä

On arveltu, että ala alkaa Suomessa kehittyä halpojen videokameroiden ja verkon myötä. Silloin kuka tahansa voi ruveta sisältötuottajaksi; perustaa korttelinsa parhaan TV-aseman tai välittää omaa karaokelauluaan muiden kuultavaksi.

Alan teollisuuden tulevaisuus ei kuitenkaan voi levätä tällaisen kakkosluokan sisällön varassa. Jokainen, joka on joutunut katsomaan naapurinsa joulu- ja lomavideoita tietää, mistä on kysymys. Miksi katsoa sekundaa, kun priimaa löytyy napin painalluksella?

Laadukas sisältö vaatii osaamista, ammattitaitoa ja rahaa. Sitä Suomessa on ollut vaikea hyväksyä, sillä kaupallista menestystä pidettiin takavuosina lähes paheena. Elokuvista piti tehdä taiteellisia ja vaikeatajuisia, jotta niille olisi saanut valtion tukea ja kriitikoiden arvostusta.

Yhä vieläkin elokuvasäätiö pitää väkisin pystyssä suomalaista alan teollisuutta ja syytää siihen miljoonia, joita ei koskaan saada lipputuloina takaisin. Varsinkin elokuvien alalla olisi jo tunnustettava, että aika on ajanut suomalaisten ohi.

Elokuvateollisuuden tukemiseen käytetyt miljoonat voisi kohdentaa vaikka romppu- ja multimedia-alalle, jotka yhä ovat niin tekniikkavetoisia, että Suomella olisi niissä elokuvaa paremmat mahdollisuudet.

<takaisin