Tietokone-lehti 1/1999

Vanha ja uusi media

Neljässä vuodessa Internetistä on kehittynyt uusi media, jonka myös perinteiset mediat ottavat vakavasti. Alun vähättelyn ja epäilyn jälkeen niin lehdet, radio kuin televisiokin ovat löytäneet netistä uuden kanavan sisältöjensä jakamiseen.

Perinteinen media on myös ryhdistäytynyt ja etsinyt itselleen uusia kilpailukeinoja. Osa niistä toimii, osa ei.

Aamun lehti on tapa

Jokin vuosi sitten uskottiin, että Internet tappaa ensimmäisenä juuri sanomalehdet. Niin ei ole käynyt, vaan printtimedia on sinnitellyt hyvin mukana kehityksessä.

Ainakin meillä Suomessa, sillä olemme kansainvälisissä tilastoissa erittäin aktiivisia lehdenlukijoita. Suomalaisten sanomalehtien yhteenlasketut levikit ovat tosin laskeneet hitaasti koko 1990-luvun ajan, mutta kotiin kannettu lehti on silti osa suomalaista arkipäivää, eikä ainakaan nykyinen sukupolvi halua luopua siitä.

Tulevien sukupolvien laita voi olla toisin. Nuoret oppivat lukemaan tekstin ruudulta ja ihmettelevät, miksi heidän pitäisi lukea aamulla lehdestä uutiset, jotka he ovat illalla nähneet telkkarista ja yöllä surffaneet verkosta.

Lukijat haluavat lehtensä jatkossakin, mutta miten paljon he ovat valmiita maksamaan niistä? Lehtien taloudellinen pohja on uhattuna, sillä työpaikka-, asunto- ja pikkuilmoitukset ovat aiemmin olleet lehdille merkittävä tulonlähde. Jatkossa tämä helppo raha vähenee, kun markkinointi siirtyy yhä enemmän nettiin, missä tila on liki ilmaista. Lehden sivulta ostetaan vain pieni mainostila verkko-osoitetta varten.

Kun lehden kustannuksista 80 prosenttia on painoa ja jakelua, lehdillä on suuria paineita siirtää yhä suurempi osa sisällöstään sähköiseen muotoon ja totuttaa lukijat hiljalleen maksullisen verkkoversion käyttäjiksi.

Paperilehti jää niille, joilla on varaa ja halua maksaa enemmän.

Printtimedian kilpailukeinot

Sanomalehden vahvuus on sen arkistoissa, journalistisessa ammattitaidossa sekä paikallisuudessa.

Aiemmin riitti, kun lehti painoi pelkän uutisen. Jatkossa toimittajalta vaaditaan enemmän, sillä lukija on lehden ilmestymiseen mennessä todennäköisesti jo kuullut kaikki uutiset ja voi jopa vierailla uutisten tapahtumapaikoilla verkon kautta. Yritysten WWW-sivuilta hän saa luettavakseen samat lehdistötiedotteet, jotka ovat toimittajienkin käytössä.

Lehden tehtäväksi jääkin yhä enemmän taustojen kertominen sekä tapahtumien sitominen paikalliseen elinpiiriin. Tätä globaali verkkomedia ei pysty tekemään kunnolla.

Edes hitaus ei välttämättä ole mikään este, sillä uuden tekniikan ansiosta printtimedian nopeus on noussut aivan uudelle tasolle. Kun presidentin linnassa pidettiin itsenäisyysjuhlat sunnuntaina 6.12, juhlista kertova Me Naiset oli myynnissä jo maanantaina. Lehden kansikuva oli otettu juhlista ja sisäsivuilla juhlista oli 12 sivun kuvitettu raportti. Yön aikana oli kehitetty kuvat, kirjoitettu juhlaraportin teksti, taitettu ne yhteen, painettu lehti ja vieläpä kuljetettu se myyntiin.

Nopeus vastaan laatu

Perinteiset mediat näyttävät uskovan, että uutisvälityksessä nopeus on kaikki kaikessa. Näin ei kuitenkaan ole.

Suorastaan raivostuttavia ovat TV-uutisten minuutin mittaiset pikalähetykset, joissa ehditään vain mainostaa illan pääuutislähetyksen aiheita. Mitään tietoa lähetyksen aikana ei ehditä jakamaan. Pikauutiset toimivatkin tarkoitustaan vastaan. On valitettavaa, että MTV 3 seurasi kaupallisista syistä YLE 2:n esimerkkiä.

Jos jokin merkittävä tapahtuma on sattunut, uutisten lukija lupaa palata aiheeseen päälähetyksessä. Mutta ainakaan minä en halua odottaa, vaan avaan heti yhteyden verkkoon ja hankin kaiken kiinnostavan tiedon aiheesta, jolloin pääuutislähetystä ei tarvitse edes katsoa.

Pyrkimys liialliseen nopeuteen johtaa väistämättä virheisiin, mikä vaarantaa uskottavuutta. Samat virheet ja epäluotettavuudet, jotka yleensä liitetään nettiuutisiin, ovat siirtymässä muihin medioihin.

Aina kyse ei ole edes kiireestä, vaan halusta tehdä viihdyttäviä, dramaattisia uutisia, joiden taustoja ei ole viitsitty tarkistaa tai jotka ovat kokonaan keksittyjä.

Esimerkkejä on runsaasti: CNN:n raportti hermokaasun käytöstä omia joukkoja vastaan Vietnamissa, Chiquitaa vastaan kohdistetut virheelliset väitteet sekä tuoreimpana esimerkkinä Suomenkin TV:ssä esitetty, muka salaa kuvattu dokumentti kolumbialaisen huumekuriirin lentomatkasta, joka osoittautui lavastukseksi.

Kaikki tietävät, ettei nettitietoon voi aina luottaa, mutta onko perinteinen media yhtään sen luotettavampi?

Eläköön tunne

Nopeuden sijasta lehdistön ja television pitäisi panostaa elämyksiin. Netissä surfailu on kaikesta huolimatta yksinäistä puuhaa, eikä paraskaan WWW-saitti tai hakukoneen tuoma löytämisen ilo yllä samanlaiseen elämykseen kuin hyvä elokuva tai luontodokumentti, tai linnan juhlista otetut isot, kiiltävät värikuvat lehden sivulla.

Netti tarjoaa kyllä erinomaisen tietosisällön, mutta steriilissä ja pelkistetyssä muodossa. Ihminen ei kuitenkaan elä pelkästä tiedosta, vaan tunteista ja elämyksistä.

Elämysten tarjoaminen on jatkossa yhä tärkeämpää, koska vanhat instituutiot ovat kadottamassa alkuperäisen tarkoituksensa. Kiasmaa ei tarvita enää taiteen esittelemiseen, koska sen voi tehdä verkon kautta kotoa. Oopperataloa ei tarvita musiikin kuuntelemiseen, koska musiikin kuulee paremmin televisiosta ja levyiltä.

Kauppoja ei enää tarvita tavaran ostamiseen, koska tavarat saa halvemmalla verkosta. Kirjastoja ei enää tarvita kirjojen lainaamiseen, koska kirjojen sisältöä voi selata verkon läpi.

Vanhat instituutiot jäävät elämään siksi, että ne voivat tarjota elämyksiä, jotka kotona surffaavalta jäävät saamatta. On elämys tavata Kiasmassa, oopperatalossa tai kirjastossa samanhenkisiä ihmisiä. On elämys kosketella, nuuhkia ja pällistellä kaupassa tavaroita, joita ei kuitenkaan olisi varaa ostaa. On elämys tungeksia Stockmannin hullujen päivien ruuhkassa niin, että ostohysterian tarttuessa uskoo saavansa hyvää tavaraa halvalla.

MTV 3:n motossa tämä ajatus kiteytyy oivallisesti: eläköön tunne.

Yleisradion pulma

Perinteisistä medioista hankalimpaan asemaan on joutunut Yleisradio. Netissä vallitseva vapaa julkaisumahdollisuus on ristiriidassa Ylen edustaman virallisen tiedottamisen kanssa. Ylen lupamaksukäytäntö on kuin tilanne, jossa jokaisen lehtiä haluavan suomalaisen pitäisi maksaa Hesarin vuositilaus, vaikka sitten lukisi pelkkiä paikallislehtiä tai lehdet suoraan ulkomailta.

Yleisradio ei haluaisi uskoa, että tiedonvälitys on kokenut dramaattisen muutoksen parin viime vuoden aikana. Nyt kuka tahansa voi julkaista tekstiä, kuvaa ja jopa videota maailmanlaajuisesti ja marginaalisin kustannuksin.

Kun Yle jokunen vuosi sitten laati tulevaisuudensuunnitelmiaan, nettiä ei edes mainittu niissä. Niinpä kansallinen yleisradiomme on lähtenyt ontuen ja vasta olosuhteiden pakosta mukaan verkkoaikaan. Virallisen strategian puuttuessa netin hyödyntäminen on jäänyt lähinnä muutaman toimittajan oman aktiivisuuden ja henkilökohtaisen työpanoksen varaan.

On käsittämätöntä, että vaikka Ylellä on selkeä kansan sivistäjän rooli, se ei ole tarjonnut mitään konkreettista opastusta tieto- ja verkkoaikaan. Televisio opettaa napatanssia ja kieliä, muttei tietoyhteiskunnan perustaitoja. Ainoan käytännön opetusta tarjonneen ohjelman lähetti MTV 3 jo vuosia sitten.

Ei ihme, että suomalainen tietoyhteiskunta lepää juhlapuheita lukuun ottamatta kovin ohuella pohjalla.

Vaihtoehtona Finitel

Yle on ummistanut silmänsä netiltä ja kohdistanut ne sen sijaan digitaalitelevisioon. Se onkin luonnollinen tekninen jatke Ylen edustamalle vanhalle tv-ajattelulle, mutta onko sillä tulevaisuutta?

Digitv halutaan, jotta kanavien välitysverkko säilyisi jatkossakin omissa käsissämme emmekä joutuisi yksin monikansallisten TV-yhtiöiden armoille. Ongelmaa on kuitenkin lähdetty ratkomaan väärästä päästä eli tekniikasta. Eiväthän ihmiset televisiota katsele, vaan ohjelmia.

On mahdollista, ettei digitaalitelevisio Suomen kaltaisessa pienessä maassa lunasta siihen kohdistettuja odotuksia. Meillä on yksinkertaisesti liian vähän tekijöitä, rahoittajia ja katsojia kymmenen uuden kanavan pyörittämiseen. Pahimmassa tapauksessa uudet kanavat täytetään amerikkalaisella hömppä- ja laatuviihteellä.

Digitv:n sijaan Suomen kannattaisi mieluummin panostaa Internet-palveluiden kehittämiseen. Ranskan Minitel voisi olla esimerkkinä. Sen lähtökohta oli oikea, mutta järjestelmän tekeminen suljetuksi ja periranskalaiseksi oli paha virhe.

Suomalainen Finitel pohjautuisi avoimiin verkkostandardeihin, puhelimeen ja tavalliseen televisioon. Digitv:hen kuluvilla miljardeilla valtio voisi tietoyhteiskunnan nimissä järjestää jokaiseen kotitalouteen WebTV:n tapaan toimivan Finitel-päätteen.

Miljoona kotitaloutta riittäisi luomaan infran, joka kiinnostaisi suomalaisia sisältö- ja palvelutuottajia ja tekisi niiden toiminnan taloudellisesti kannattavaksi. Pääsisimme vihdoin todella hyötymään Suomen erikoisasemasta nettikäytön ykkösmaana ja onnistuisimme ehkä kehittämään palveluita, joita myydä jatkossa ulkomaille.

Digitaalitv:lle meillä ei ole mitään annettavaa, nettimaailmaan olisi.

Pitäisi vain nähdä, mihin vanha media loppuu ja mistä uusi alkaa.

<takaisin