Tietokone-lehti 9/1999

Nopeampi prosessori, isompi levy

Intel korottaa tasaiseen tahtiin prosessoriensa kellotaajuuksia. Seagate kasvattaa samaan tahtiin kiintolevyjensä kokoa. Kyyniset, arkipäiväisten mikroharmien kanssa taistelevat käyttäjät kohauttavat olkapäitään ja kysyvät, että mitä sitten - jo nykyisissä on ihan tarpeeksi. Tehon ja tilan jatkuva kasvu on kuitenkin erittäin merkittävä asia.

Yhä nopeammat prosessorit ja isommat levyt mahdollistavat nimittäin aivan uusia asioita. Kyse ei ole pelkästään siitä, että jatkuvasti paisuvia toimisto-ohjelmia varten koneet pitää aina vaihtaa uusiin, vaan aivan uusista käyttötavoista ja -mahdollisuuksista.

Kuka olisi esimerkiksi uskonut, mikä vaikutus oli modeeminopeuksien kasvulla 9600 bitistä 33600 bittiin sekunnissa? Vasta riittävällä siirtonopeudella oli mahdollista toteuttaa graafisia palveluita ja tuoda Internet jokaiseen kotitalouteen. Lisääntynyt nopeus mullisti modeemin käyttötarkoitukset.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt mikrojen prosessoreita seuraava sulautettujen järjestelmien kehitys. Niiden ansiosta meillä on jo nyt älypuhelimia, GPS-paikannuslaitteita, digitaalisia kameroita ja MP3-soittimia, jotka ovat muuttaneet omaa alaansa yhtä perusteellisesti kuin mikro toimistotyötä.

Tivo - tulevaisuuden televisio?

Tuore esimerkki kehityksestä on Tivo (www.tivo.com), uuden sukupolven televisio, jossa on sisäänrakennettu tietokone ja perusmallissa 14 gigatavun levyasema. Laajennetussa versiossa on kaksi asemaa, eli yhteensä 28 gigatavua levytilaa. Tivo toimii videonauhurin tapaan ja tallentaa sisäänsä MPEG 2-pakattua videota jopa 30 tuntia.

Nauhoituksen voi videon tapaan esiohjelmoida, mutta sitä tapahtuu myös automaattisesti katselun aikana. Näin käyttäjä voi palata ohjelmassa jopa puoli tuntia taaksepäin katselun aikana. Ehtivätkö uutiset alkaa, ennen kuin ehdit kotiin? Ei hätää, hyppäät vain ajassa taaksepäin ja aloitat katselun halutusta kohdasta.

Tivossa on modeemi, jonka avulla se hakee tuoreimmat softapäivitykset ja TV-ohjelmien aikataulut. Nauhoitettavat ohjelmat voi valita listasta nimen perusteella, mikä tekee videon ohjelmoinnista vihdoin riittävän helppoa - suorastaan idioottivarmaa. Tivo nauhoittaa automaattisesti myös säännöllisesti toistuvien sarjojen kaikki jaksot.

Hauskin piirre Tivossa on sen kyky ohittaa automaattisesti TV-ohjelmien välissä olevat mainokset. Jenkkiohjelmissa on mainoskatkoja pahimmillaan viiden minuutin välein, joten katsojille moinen toiminto on enemmän kuin tervetullut. Mainostajien kannalta tilanne on tietenkin täysin toinen: jos Tivo alkaa yleistyä, koko toiminnan rahoitus on mietittävä uudelleen.

Tivoa ei vielä myydä Suomessa, mutta eiköhän laite löydä tiensä ennen pitkää meillekin. Se olisi kiusallista varsinkin digitaalitelevision taustavoimille; toteuttaahan Tivo jo nykyisellä tekniikalla lähes kaiken sen, mitä digitv lupaa vasta tulevaisuudessa: sähköiset ohjelmatiedot ja sisäänrakennettu modeemi paluukanavaa varten.

Saumattoman ja automaattisen nauhoitusominaisuuden vuoksi Tivo tekee uudet, tiettyyn kohderyhmään erikoistuneet TV-kanavat tarpeettomiksi. Niiden ohjelmat kun voitaisiin lähettää nykyisilläkin kanavilla yöaikaan ja nauhoittaa automaattisesti halukkaiden katsottaviksi.

Mihin tarvitaan uusia kanavia, kun vanhoillakin on runsaasti lähetysaikaa käyttämättä?

Levytilaa ilmaiseksi?

Julkisuudessa seurataan yleensä vain prosessoritehon kehitystä. Intelin tiedote uudesta prosessorimallista tai jopa kellotaajuuden kasvattamisesta on uutinen, joka ylittää jopa yleismedian uutiskynnyksen.

Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt levyasemien kapasiteetin kasvu. Kun suurimmat levyt vielä 80-luvulla olivat 150 megatavun luokkaa, kapasiteetti nousi 500 megatavuun jo tämän vuosikymmenen alkupuolella. Todellinen spurtti on tapahtunut pari viime vuoden aikana, kun levyjen koko on tuplaantunut joka vuosi ja tavoittelee jo 20 gigan maagista rajaa.

Päivän käypä hinta 17 gigatavun levyasemalle on 1200 markkaa, joten megatavu maksaa noin seitsemän penniä. Levytila on siis lähes ilmaista.

Näin halvalla tilalla on mielenkiintoisia vaikutuksia. Ahkerankaan mikronkäyttäjän ei välttämättä tarvitse poistaa tiedostoja eikä siivota levyään koskaan - riittää, kun hankkii koneeseen uuden levyn aina vanhan tullessa täyteen ja siirtää tiedostot siihen. Uudella levyllä on niin paljon tilaa, että vanhasta painolastista huolimatta se riittää muutamaksi vuodeksi - ja sinä aikana kapasiteetit kasvavat taas nelinkertaisiksi.

Lähes ilmainen levytila syventää entisestään kuilua tiedon paperijakeluun verrattuna. Valtavatkin tietomassat voidaan arkistoida ja toisaalta julkaista sisäisessä intranetissä tai avoimessa Internetissä lähes nollakustannuksin, kun taas paperin hinta ja varsinkin sen fyysisen kuljetuksen kustannukset nousevat jatkuvasti.

Varmistuksen ongelmia

Isotkin levyt on varmistettava, ja silloin koon kasvusta seuraa ongelmia. Varmistustekniikka raahaa tallennustekniikan perässä tavalla, joka muistuttaa 1980-luvun lopun tilannetta. Uusia 386-prosessoreita piti käyttää 640 kilon muistilla ja DOSilla, kun parempaakaan ei ollut. Raudan ja softan kuilu ehti kasvaa ikävän suureksi.

Helpoin tapa selvitä varmistuksen ongelmasta on hankkia kaksi isoa levyä ja varmistaa tiedostot levyltä toiselle. Toinen iso levy on halvempi kuin erityinen nauha-asema ja kopiointi on nopeaa. Menetelmä suojaa kuitenkin vain levyn rikkoutumiselta - mikäli mikro varastetaan tai se tuhoutuu tulipalossa, varmistuksesta ei ole mitään iloa.

Halpa varmistustekniikka saattaa kuitenkin löytyä yllättävältä taholta. Digitaaliset videokamerat käyttävät 60 minuutin kasettia, joiden tallennustiheys on hämmästyttävät 42 megabittiä neliösentille. Yhdelle kasetille mahtuu 11 gigatavua dataa eikä kameran kannalta ole väliä sillä, onko data kuvaa vai tietokoneen bittejä. Kasetit maksavat noin satasen kappale ja kameroita saa alle kymppitonnilla.

Osta siis digitaalinen videokamera - voit varmistaa sille myös tiedostosi, nimittäin!

Tähän asti digikameran käyttö on ollut mahdotonta, koska Firewire-liitäntä on toiminut vain yhteen suuntaan. Uusissa kameroissa liitäntä on avattu myös kameraan päin, joten kirjoituskin on mahdollista. Mikroon tarvitaan vain Firewire-liitäntä ja sopiva softa.

Valokuva-arkisto mikroon

Vuosien kuluessa minulle on kertynyt melkoinen valokuva-arkisto. Kuten useimmilla muillakin, kuvat ovat negatiiveina, dioina ja paperikuvina suloisessa sekasotkussa erilaisissa kenkälaatikoissa ja muovipusseissa. Uusista kuvista suurin osa tulee digikamerasta, joten ne ovat jo valmiiksi sähköisessä muodossa, mutta vanhat kuvat olivat ongelma.

Niinpä aloitin kesällä projektin koko arkiston siirtämisestä sähköiseen muotoon. Olen lukenut kuvia Nikonin LS-2000 diaskannerilla JPEG-tiedostoiksi ja arkistoinut niitä kiintolevylle. Työ on erittäin hidasta ja kestää varmaankin ensi vuosituhannelle, ennen kuin kaikki on luettu, sillä skannerien nopeudet eivät ole juurikaan kehittyneet. Mekaanista tarkkuustyötä vaativa lukuprosessi on itsessään hidas, eikä uusinkaan tekniikka nopeuta sitä oleellisesti.

Silti prosessorillakin oli merkitystä, sillä koko arkistointi tuli järkeväksi vasta, kun hankin Pentium III-koneen. Riittävän hyvälaatuiset kuvat vievät JPEG-pakattuina tiedostoinakin lähes puoli megatavua. Vanhalla koneella näin isojen tiedostojen avaaminen olisi ollut epäkäytännöllisen hidasta, mutta uusi kone purkaa kuvat ilman näkyvää viivettä. Kuvakokoelman selaus käy jopa nopeammin kuin perinteisten paperikuvien selaus kansioista.

Thumbnails-ohjelma (www.thumbnails.com) tallentaa jokaisen kuvan pienenä versiona tietokantaansa ja mahdollistaa monipuoliset haut avainsanojen tai kuvan ominaisuuksien perusteella. Kantaa voi myös selata, vaikka alkuperäiset kuvatiedostot olisi arkistoitu CD-ROMeille. Tarvittaessa ohjelma pyytää asettamaan oikean levyn asemaan. Toisaalta 13 gigatavun levy on niin iso, että sille mahtuu reilut 20000 kuvaa.

Yksinkertaisia kompastuskiviä

Huimasta kehityksestä huolimatta mikroissa on yhä ongelmia. Ovatko ongelmat liian lähellä vai liian yksinkertaisia, kun insinöörit eivät halua tarttua niihin? Onhan toki seksikkäämpää puuhata uusien prosessorien kuin vaikkapa kellopiirien parissa.

Vaikka PC:stä on tullut kuluttajatuote, sen ergonomia ja ulkoasu ovat edelleen 70-luvun tasolla. Vain Apple on uskaltautunut tekemään mikroistaan värikkäitä ja epätavallisia, minkä ainakin kuluttajat ovat ottaneet innostuneesti vastaan.

Kummallinen pikkuharmi on myös mikrossa olevan kellon epätarkkuus. Hienon mikron kello on epätarkempi kuin halpa lasten muovikello. Näin on ollut jo 80-luvulta saakka, eikä asiaan tunnu tulevan parannusta, vaikka oikea kellonaika on sähköpostin, ryhmätyöjärjestelmien ja turvasovellusten aikakaudella yhä tärkeämpi.

Pohjanoteeraus on tuore Compaq Pentium II-työasemani, joka saattaa jätättää vartin kuukaudessa. Mitäpä jos Compaq käyttäisi seuraavan mikromallin tuotekehityskustannuksista edes yhden promillen kellon kehittämiseen?

<takaisin