Helsingin Sanomat Kuukausiliite 3/1998

Tietoyhteiskunta tulee, mutta mitä se tekee?

Tulevasta tietoyhteiskunnasta on annettu ruusuinen kuva: raskaita ja ikäviä töitä ei enää ole, vapaa-aika lisääntyy, luonto ei enää saastu, kun tavaroiden sijasta käsitellään tietoa… Internetistä saadut kokemukset osoittavat kuitenkin, ettei edes tietoyhteiskunnasta tule odotetun kaltaista utopiaa, vaan edessä on iso yhteiskunnallinen murros, kirjoittaa Petteri Järvinen.

Kesällä tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun Internet yhtäkkiä nousi koko kansan tietoisuuteen. Jalkapallon maailmanmestaruuskisat Yhdysvalloissa kesällä 1994 oli nimittäin ensimmäinen urheilutapahtuma, jolla oli verkossa oma kotisivu. Saman vuoden syksyllä Helsingissä pidetyillä yleisurheilun Euroopan mestaruuskisoilla oli myös oma kotisivunsa.

Neljässä vuodessa Internetistä on tullut merkittävä tiedonjakokanava niin organisaatioille, yrityksille kuin yksityishenkilöillekin. Sähköposti on pitkälti korvannut faksit, ja verkko on synnyttänyt aivan uuden ammattikunnan, joka uusmedian nimellä tuottaa verkkoon sähköistä sisältöä.

Internetin merkityksestä ja varsinkin sen hyödyllisyydestä voidaan olla monta mieltä. Netti on kuitenkin tärkeä siksi, että se antaa esimakua tietoyhteiskunnasta, johon kaikki länsimaat ovat kilvan pyrkimässä. Netissä ovat jo nyt nähtävissä ne teemat ja muutokset, jotka tulevat aikanaan vastaan myös tietoyhteiskunnassa.

Netin lyhyt historia on täynnä menestyksiä, mutta myös kolhiintuneita unelmia. Näyttää siltä, ettei myöskään tietoyhteiskunta pysty lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan.

Suomella on merkittävä asema tietoyhteiskunnan kehityksessä, sillä tilastojen mukaan suomalaiset ovat maailman aktiivisimpia netin käyttäjiä. Suomessa on tuhatta asukasta kohti 66,6 Internetiin kytkettyä tietokonetta, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa niitä on 34,4 - ja Yhdysvallat on sentään tietoverkkokulttuurin kehto ja maa, josta koko Internet on saanut alkunsa.

Ykköstila tuntuu aluksi yllättävältä. Mikä on voinut nostaa suomalaiset huipulle tietoverkon käyttäjinä? Syitä ei tarvitse kaukaa hakea: suomalaiset ovat aina puunjalostusteollisuuden alusta lähtien uskoneet tekniikan voimaan. Nuoren kulttuuriperinnön vuoksi olemme omaksuneet nopeasti uudet asiat ja olleet valmiita ottamaan käyttöön uusinta tekniikkaa. Suomalaiset osaavat hyvin englantia, ja pienillä markkinoilla uusi tuote pystyy helposti lyömään itsensä läpi.

Tietoverkko sopii myös suomalaiseen kansanluonteeseen, joka ei ole koskaan ollut erityisen sosiaalinen. Suomalainen on aina halunnut pitää selvän rajan ja etäisyyden naapuriinsa. Euroopassa asutus keskittyi jo varhain kyliin, joiden ympärille rakennettiin muuri suojaksi rosvoja ja muita hyökkääjiä vastaan. Suomessa talot pysyivät kaukana toisistaan. Jokainen rakensi oman aitansa.

Suomalainen haluaa pitää yhteyttä toisiin ihmisiin, mutta ei halua tavata heitä. Tähän tarkoitukseen niin tietoverkot kuin kännykätkin sopivat mainiosti. Ei siis olekaan yllätys, että Suomessa on myös matkapuhelimia tiuhemmassa kuin missään muualla.

Monista keskittyneistä kaupan aloista poiketen tietoliikenne vapautettiin Suomessa ennen kuin muissa Euroopan maissa. Se johti halpoihin tietoliikennehintoihin, ja teleyhtiöiden kilpailu synnytti kattavan sähköisen tiedonvälityksen infrastruktuurin, jota monet valtion telemonopolin varassa olevat Euroopan maat voivat nyt vain kadehtia. Harvan asutuksen ja pitkien etäisyyksien maassa hyville sähköisille yhteyksille onkin kysyntää.

Netin käytön huippumaana Suomi kohtaa ensimmäisenä tietoyhteiskuntaan liittyvät käytännön vaikutukset. Tähän kohtaamiseen Suomi on varustautunut huonosti, sillä julkista keskustelua tietoyhteiskunnan todellisesta luonteesta ja sen varjopuolista on käyty erittäin vähän.

Keskustelun puuttuessa insinöörit ovat saaneet vapaat kädet, ja tietoyhteiskuntaa onkin rakennettu lähes kritiikittömästi tekniikan ehdoilla.

Keskustelulle olisi otollinen aika juuri nyt, kun tulevan tietoyhteiskunnan infrastruktuuria ollaan vasta rakentamassa. Vielä nyt tietoyhteiskunnan muotoon, pelisääntöihin ja arvoihin voitaisiin vaikuttaa.

Pitäisi pohtia muun muassa sitä, täytyykö Suomen mennä täysillä mukaan tietoyhteiskuntaan ja antaa markkinoiden sanella säännöt vai pitäisikö päättäjien tajuta kehitys ja yrittää ohjata sitä esimerkiksi verotuksella ja laeilla. Ellei työtä riitä kaikille, kuten nyt näyttää, kuka saa säilyttää työpaikkansa, miten työttömille taataan siedettävä toimeentulo ja yhteiskunnallinen asema? Mitä ihmisen arvon mittareita keksimme työn sijaan? Pitäisikö kaikkia rohkaista yrittäjiksi vai pitäisikö ottaa käyttöön kansalaispalkka? Eikö kahdeksan miljardin helikopterimäärärahoilla kannattaisi pikemmin tukea tätä rakennemuutosta ja näin turvata Suomen kansalliset edut kuin torjua hyvin teoreettisia ja kaukaa haettuja uhkakuvia?

Keskustelu tietoyhteiskunnan vaikutuksista on siis unohtunut lähes kokonaan, ja se johtuu monista eri tekijöistä.

Keskustelua ei ole käyty monissa muissakaan Euroopan maissa, joista olemme aiemmin tottuneet etsimään puheenaiheita ja kehityksen trendejä. Tietoyhteiskunnan suhteen emme edes voi ottaa oppia muista Euroopan maista, koska olemme niitä edellä - päinvastoin, ne ottavat aikanaan oppia meidän päätöksistämme ja meidän virheistämme.

Julkista keskustelua tietoyhteiskunnasta on hillinnyt myös alan tekninen luonne. Esimerkiksi useimmilla toimittajilla on humanistitausta, joten tekniikka- ja tiedemaailman tapahtumiin on vaikea tarttua. Kulttuuriaiheiset uutiset ylittävät uutiskynnyksen paljon helpommin, vaikkei Suomen kulttuuri olekaan maailmalla kovin arvostettua.

Pikainen laskenta joulukuun alun Helsingin Sanomista havainnollistaa eroa uutisoinnin määrässä. Lehdessä julkaistiin 98 kulttuuriaiheista juttua tai uutista, kun tiedeuutisia oli vain yhdeksän ja tietotekniikkauutisia kymmenen. Kuitenkin kehitys juuri jälkimmäisillä aloilla vaikuttaa konkreettisesti jokaisen kansalaisen tulevaisuuteen.

Internet on useimmiten ylittänyt uutiskynnyksen lapsipornon kaltaisilla sokkijutuilla. Ne ovat tuoneet verkolle kielteistä julkisuutta sellaisten lukijoiden silmissä, jotka eivät itse ole koskaan käyttäneet verkkoa. Vaikka verkosta löytää etsimällä kyseenalaistakin aineistoa, sen osuus kokonaisuudessa on häviävän pieni.

Kun kotimainen keskustelu ja ymmärtämys tietoyhteiskunnan olemuksesta on puuttunut, alan amerikkalaisten gurujen kirjoja ja puheita on seurattu tarkasti. Suosituksi visionääriksi on noussut amerikkalainen MIT:n professori Nicholas Negroponte, joka kiertää maailmalla saarnaamassa tietoyhteiskunnan eduista ja laskuttaa puheistaan tähtitieteellisiä palkkioita.

Amerikkalaisia guruja kuunneltaessa on kuitenkin muistettava, että he ovat periamerikkalaiseen tyyliin innostuneet uusista, rikkauksia lupaavista asioista, eikä heidän kritiikitön sanomansa sellaisenaan sovi Suomeen. Mitä laajemmalle verkot leviävät, sitä enemmän ne hyödyttävät amerikkalaisia yrityksiä, jotka jo nyt valmistavat suurimman osan tietoverkkojen laitteista ja ohjelmista. Amerikkalaiset ovat myös ylivoimaisia sisällöntuottajia. Tietoverkkoajattelun leviäminen tietää amerikkalaisille yrityksille entistä laajempia ja vapaampia kansainvälisiä markkinoita. Samalla muiden maiden kansallinen kulttuuri ja oma yritystoiminta joutuvat entistä ahtaammalle.

Leviämisestä hyötyy myös Negroponte itse, sillä hän omistaa osakkuuksia useissa tietoverkkoalan yrityksissä ja hankkeissa. Siksi hänen puheensa eivät ole puolueettomia eivätkä varsinkaan kriittisiä.

Kritiikkiä kaivataan Suomessa varsinkin siksi, että päättäjät ovat innolla lähteneet mukaan rakentamaan tietoyhteiskuntaa. Iskulauseet "Suomi ykköstietoyhteiskunnaksi" ja "Opi lastesi huominen" kuvaavat hyvin päättäjien optimismia. Koulujen verkottamiseen ja mikrojen hankintaan käytettiin viime vuonna lähes 50 miljoonaa markkaa, jotta nuorille taattaisiin mahdollisuus oppia tietoyhteiskunnan tavoille.

Suomesta ei kuitenkaan tule tietoyhteiskuntaa pelkästään sillä, että jokainen koulu ja kotitalous varustetaan tietokoneella. Tietoyhteiskunta merkitsee rakennemuutosta, joka pakottaa miettimään tiedon, työn ja koulutuksen arvot uudelta pohjalta.

Mikä sitten on tämä paljon puhuttu tietoyhteiskunta? Erään määritelmän mukaan sillä ymmärretään yhteiskuntaa, jossa yli puolet tavaroista ja palveluista tuotetaan, jaellaan ja kulutetaan tietoverkkojen kautta. Negroponten sanoin atomit muuttuvat biteiksi. Fyysisen toiminnan ja tavaroiden merkitys vähenee, ja aineettomien hyödykkeiden ja tiedon merkitys korostuu.

Kun toiminta tapahtuu yhä enemmän verkkojen välityksellä, monilla aloilla on edessä muutoksia, joiden laajuutta on vielä vaikea hahmottaa. Yksi uusista tekijöistä on valtavan yhtenäisen markkinan luoma globaali kilpailu. Verkko ei tunne kansallisia rajoja, joten yritykset ja työntekijät kaikkialla kilpailevat samoista resursseista ja samoilla pelisäännöillä. Suojattuja kotimarkkinoita ei enää ole, on vain markkinoita. Kuka tahansa voi tilata tavaran tai palvelun sieltä, mistä sen halvimmalla saa. Vain tavarakuljetusten logistiikka asettaa rajat kaupankäynnille.

Innokkaimmat Internetin harrastajat ovat jo kokeilleet globaalia kaupankäyntiä. Netistä voi jo nyt tilata vaivattomasti cd-levyjä, kirjoja tai elektroniikkaa sieltä, mistä halvin myyjä kulloinkin löytyy. Kuriiri tai posti tuo tavaran kotiovelle, ja maksu hoituu luottokortilla.

Kuljetuskustannuksista huolimatta tavara tulee yleensä halvemmaksi kuin kotimaasta ostettuna. Esimerkiksi 2,5 miljoonan kirjan valikoimalla ylpeilevä Amazon-verkkokirjakauppa on jo muutaman vuoden ajan toimittanut kirjoja asiakkaille ympäri maailman. Vaikka suurin osa kirjoista maksetaan luottokorteilla, yhtään väärinkäytöstä tai korttinumeron varkautta ei ole tullut tietoon. Pelkällä luottokortin numerolla ei edes voisi tehdä suurta vahinkoa, koska oikeat kaupat eivät myy tavaraa pelkkää numeroa vastaan. Paljon vaarallisempaa on se, että omistaja hukkaa korttinsa tai se varastetaan. Epärehelliset kauppiaat saattavat joissakin maissa tehdä kopion jopa kortin magneettinauhasta, jolloin väärinkäyttö paljastuu vasta seuraavasta laskusta.

Vaikka suomalaiset käyttäjät ovat innokkaasti ottaneet Internetin omakseen, yritykset ovat tulleet pahasti jälkijunassa. Kotimaisten verkkokauppojen puuttuessa ostajien rahat ovat kanavoituneet suoraan ulkomaisille kauppiaille. Vain harva suomalainen yritys on pysähtynyt miettimään, miten tietoyhteiskunnan tulo vaikuttaa sen omaan liiketoimintaan.

Pioneerina on toiminut pankkisektori. Vielä 70-luvulla pankit perustivat lisää konttoreita ja kehuivat omaa asiakaspalveluaan. Laman aikana konttoriverkosta tuli rasite, josta alettiin pyrkiä eroon. Asiakkaita ohjattiin käyttämään maksupalvelua tai sähköisiä on line -palveluja, samalla kun tuhansia pankkivirkailijoita sanottiin irti. Kuluja vähentämällä pankit varautuivat samalla myös kansainväliseen kilpailuun. Pian tavallinen kuluttaja voi kilpailuttaa ainakin EU:n sisämarkkinoilla toimivia pankkeja lainaa hakiessaan. Yhteinen rahayksikkö tekee jopa hintavertailun helpoksi.

Kun sähköinen kaupankäynti pääsee kunnolla alkuun, kaupoilla voi olla edessä sama rakennemuutos, joka on jo tapahtunut pankeissa. Verkossa toimiva sähköinen kauppa pystyy myymään tavaran kotiinkuljetuksesta huolimatta paljon halvemmalla kuin oikea kauppa, jonka on maksettava kalliista tiloista, isosta varastosta ja pidettävä kallista henkilökuntaa. Jakeluketjut lyhenevät, ja väliportaat karsiutuvat.

Verkkokaupassa asiointi on edullista myös kuluttajalle. Suomi on harvaanasuttu maa, ja monelle matka kauppaan on pitkä. Kaupungeissa ongelmina ovat pysäköintipaikat ja ennen pitkää yleistyvät tietullit. Kuluttajia ja palvelujen tuottajia ohjaa verkkoon myös se, että Suomessa bensiini on melkein kalleinta maailmassa mutta vastaavasti tietoliikenteen hinnat melkein halvimmat maailmassa.

Tietoverkoissa lähes kaikki toiminta perustuu itsepalveluun. Siinäkin suomalaiset ovat maailman huippua. Esimerkiksi pankkiautomaatteja käytetään Suomessa keskimäärin 43 kertaa vuodessa, mikä on eniten maailmassa. Lisäksi yhä useampi hoitaa pankkiasiansa kotoa omalla mikrollaan. Yleistyvä itsepalvelu ei silti miellytä kaikkia. Varsinkin vanhukset, joiden määrä kasvaa nopeasti, uhkaavat pudota tietoyhteiskunnan itsepalvelujen ulkopuolelle.

Tietoverkkopalvelut muuttavat myös asiointia virastoissa. Ensi vuonna tulee käyttöön sähköinen henkilökortti, jonka avulla voi hoitaa asioitaan eri viranomaisten kanssa suoraan omalta mikrolta. Sähköisen henkilökortin ennustetaan vähentävän vuosien mittaan julkishallinnosta 100 000 työntekijää, näistä 80 0000 kunnista ja loput valtionhallinnosta.

Koneiden ja automatiikan kehitys on tehostanut työtä tehtaissa ja maatiloilla niin, että aiemmasta murto-osaan kutistunut työvoima pystyy tuottamaan aiempaa enemmän. Tietoyhteiskunta vei saman automatisoinnin toimistotyöhön ja keskijohtoon eli alueille, joiden työpaikkoja on tähän asti pidetty turvallisina.

Palkkaan pohjautuva ihmistyö ei pysty mitenkään kilpailemaan tuottavuudessa nopeasti kehittyvän teknologian kanssa. Siksi tietoverkot vähentävät työvoiman tarvetta monilla palvelualoilla, joilla työ on rutiininomaista ja yksinkertaista. Sehän ei sinänsä ole uutta; tekniikka on aina tehnyt vanhoja työtehtäviä tarpeettomiksi mutta luonut samalla uusia tarpeita ja työtilaisuuksia. Niin käy nytkin, mutta melkein kaikki tietoverkkojen myötä syntyvät uudet tehtävät edellyttävät joko korkeaa ammattitaitoa ja siten pitkää opiskelua tai sitten runsasta luovuutta.

Sähköisen itsepalvelun rinnalle on saatava luoduksi todellisen asiakaspalvelun kulttuuri. Tehtävä ei ole helppo, sillä Suomessa on katsottu jotenkin alentavaksi palvella toisia ihmisiä. Palveluammattien arvostuksessa voimme ottaa oppia Etelä-Euroopasta tai Yhdysvalloista, joissa aidolla palvelukulttuurilla on pitkät perinteet.

Suomalaisen koulutuksen ja työn perinteiset arvot istuvat huonosti tietoyhteiskunnan vaatimuksiin. Koulussa on arvostettu tunnollista puurtamista; työelämässä fyysistä suorittamista ja organisaation rakenteita. Tietoyhteiskunnassa korostuvat kuitenkin luovuus ja ideat, kyky oppia jatkuvasti uutta sekä myös taito unohtaa vanhaa. Edes pitkä koulutus ei enää automaattisesti takaa varmaa työpaikkaa.

Organisaatiot eivät enää tuo turvaa, koska niiden keskikoko pienenee. Laajoilla yhteismarkkinoilla on tilaa vain muutamalle isolle yritykselle. Vastapainoksi syntyy lukuisia pieniä yrityksiä, joiden vahvuus on paikallisuudessa ja kapean erityisalan osaamisessa. Tietoyhteiskunnassa jokainen joutuu olemaan yrittäjä markkinoidessaan itseään ja omaa osaamistaan. Tähän suomalaisen kansanluonteen mukainen vaatimattomuus ja vaikeneminen sopivat huonosti.

Suomen kieli on valitettavan epätäsmällinen, kun on puhe tiedosta. Kieli ei tee eroa varsinaisen tiedon (englannin knowledge) ja sekalaisen informaation (information) välillä. Nimestään huolimatta tietoyhteiskunta ei pohjaudu tietoon, vaan kaikenkirjavaan informaatioon. Jo Internet on osoittanut perusteettomaksi oletuksen, että täysin vapaa tiedonkulku lisäisi ihmisten tietämystä ja ymmärrystä maailman asioista.

Pikemminkin näyttää käyvän päinvastoin. Tiedon lähteitä on verkon ansiosta lähes rajattomasti, eikä verkossa ole julkaisukynnystä. Tiedon etsintä, analysointi ja lähteen luotettavuuden arviointi jäävät kokonaan vastaanottajan tehtäviksi. Vielä 80-luvun alussa oli paljon helpompaa, koska television pääuutislähetys alkoi 20.30 ja tuli varmuuden vuoksi kahdelta käytössä olleelta kanavalta samaan aikaan. Oli vaikea välttyä näkemästä ja kuulemasta, mikä oli kulloinkin virallinen totuus eri asioista.

Nyt tiedotuskanavia on rajattomasti, eikä entisen kaltaisia auktoriteetteja enää ole. Jopa aiemmin luotettavat asiantuntijat ovat keskenään eri mieltä asioista. Tilastotkin ovat menettäneet uskottavuutensa. Nykyään on tapana olla ensin jotain mieltä ja sen jälkeen valita sopiva tilasto sitä tukemaan. Tilastojen avulla mikä tahansa kannanotto voidaan osoittaa oikeaksi.

Vielä 70-luvulla tv-mainos neuvoi hankkimaan paksun tietosanakirjasarjan, jotta lukijan ei olisi tarvinnut juosta tiedon perässä. Internet on kääntänyt tilanteen päälaelleen: tietoa on niin paljon, että siitä on tullut uusi ongelma. Verkossa arvioidaan olevan 30 miljoonaa www-sivua, ja joka päivä niitä tulee 17 000 lisää. Kenenkään ei enää tarvitse juosta tiedon perässä.

Tiedolle on käynyt samalla tavalla kuin ravinnolle. Vielä 1800-luvulla monet ihmiset kärsivät aliravitsemuksesta ja siitä johtuvista sairauksista. Tällä vuosisadalla ruokaa on ollut niin paljon, että varsinainen terveysriski on nyt ylipaino.

Tietokaan ei ole enää valtaa, kuten ennen, vaan se on kärsinyt inflaation. Nyt valtaa on se, että pystyy kokoamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan yhä pienemmistä ja keskenään ristiriitaisista tiedonmurusista. Tietoa on niin paljon, että laajoista asioista, kuten ydinvoimasta, pakolaispolitiikasta, Emusta tai työttömyydestä, on mahdoton muodostaa perusteltua mielipidettä. Se ei ole ongelma vain netissä, sillä perinteistenkin medioiden luotettavuus on alkanut rakoilla. Uutisoinnin nopeutuminen lähes reaaliaikaiseksi, medioiden välinen kilpailu sekä tarve tehdä uutisista viihdettä ovat nopeasti lisänneet virheiden ja oikaisujen määrää.

Paljon puhutusta tietoyhteiskunnasta ei tulekaan koneiden ja tiedon vaan kielen ja viestinnän yhteiskunta. Mielipiteensä saa läpi se, joka osaa levittää omaa viestiään tehokkaimmin.

Kun Negroponte neuvoo suomalaisia siirtymään nopeasti sähköiseen tiedonjakoon, jotta Suomen metsät säästyisivät tuleville sukupolville, hän osoittaa, ettei ole tulkinnut oikein verkosta saamiaan tietoja Suomen metsätaloudesta. Metsät ovat uusiutuva luonnonvara, ja suomalaisilla on puiden kaatamisessa niin paljon ammattitaitoa, etteivät metsät ole suinkaan vaarassa hakkuiden vuoksi.

Verkko on antanut Negropontellekin tietoa, mutta ei ymmärrystä.

On sanottu, että netti on "greatequalizer", suuri erojen tasoittaja. Totta onkin, että verkko esimerkiksi murtaa Suomen maantieteellisen eristyneisyyden ja vie sen tapahtumien keskipisteeseen. Verkossa pienetkin organisaatiot ja painostusryhmät saavat äänensä kuuluviin ja voivat viestiä kansainvälisesti eikä tiedottamiseen mene kuin murto-osa aiemmista kustannuksista.

Verkko luo kuitenkin uudet rajalinjat. Se yhdistää ihmisiä maiden välillä, mutta erottaa heitä niiden sisällä. Aktiiviset ja osaavat ihmiset hankkivat helposti verkon kautta itselleen lisää aktiivisuutta ja osaamista sekä pitävät yhteyttä toisiin samanlaisiin ihmisiin kaikkialla maailmassa.

Kaikki tämä vaatii kuitenkin oma-aloitteisuutta ja rahaa, koska verkon käytössä tarvittavat laitteet eivät ole aivan halpoja. Kirjastot ovat kiitettävästi tarjonneet verkkoyhteyksiä niille, joilla ei ole varaa omaan koneeseen, mutta kirjastojen niukat määrärahat eivät riitä laajaan verkkotarjontaan, kun kirjojakin pitäisi hankkia.

Tietoyhteiskunta vähentää maantieteellisten rajojen merkitystä ja lisää osaamiseen perustuvan kilpailukyvyn merkitystä. On vanhakantaista hankkia kahdeksalla miljardilla helikoptereita aikana, jolloin opettajia pannaan pakkolomalle ja kirjastojen käyttömaksusta keskustellaan. Kansakunnan turvallisuus määräytyy tulevaisuudessa pikemminkin osaamisen ja talouden kuin asevoimien mukaan.

Mahdollisessa kriisissä on tärkeämpää puolustaa muutamaa tietokonekeskusta kuin maantieteellisiä rajoja. Tietokoneistettu yhteiskunta on niin haavoittuva, että se pysähtyy kokonaan, jos tietoliikenneyhteydet katkaistaan tai muutama tärkeä tietokonekeskus tuhotaan.

Naiset ovat jäämässä sivustakatsojiksi tietoyhteiskunnassa. Monet pojat tutustuvat verkkoon ja tietokoneisiin jo ennen kouluikää, mikä antaa heille selvän etumatkan myöhemmin jatko-opiskelupaikkoja valittaessa. Tietotekniikka on ainoa opiskeluala, jossa naisten osuus on viime vuosina laskenut. Suuntaus on sama kaikkialla maailmassa: tietoyhteiskuntaa rakentavat miehet, joille uusi tekniikka on vallan ja vaikuttamisen väline. Nopeasti kehittyvällä alalla palkkataso on korkea ja mahdollisuudet vaikuttaa yleiseen kehitykseen suuret. Valta on jälleen pakenemassa naisilta.

Miehistyminen on tapahtunut huomaamatta, eivätkä edes naisten omat etujärjestöt ole tiedostaneet sitä.

Kansainväliset markkinavoimat ja kaupalliset tekijät ajavat kehitystä kohti tietoyhteiskunaa. Kun ymmärrämme kehityksen takana olevat voimat ja pystymme vaikuttamaan niihin, voimme kääntää Suomen hyvät lähtökohdat eduksemme ja pääsemme ohjaamaan kehitystä haluamaamme suuntaan. Jos emme, ajaudumme virran vietävänä. Suotuisa kehitys edellyttää kuitenkin nykyistä laajempaa keskustelua ja tapahtumien ymmärtämystä.

Tie tietoyhteiskuntaan on kivinen, mutta se on kuljettava. Oletko sinä valmis?

<takaisin