Helsingin Sanomat 21.12.2005

Valvontayhteiskunta pelottava näkymä (Yksisuuntainen tie valvontayhteiskuntaan)

Euroopan unionin parlamentti hyväksyi 14. joulukuuta direktiivin, joka velvoittaa EU-maiden teleoperaattoreita säilyttämään teletunnistetietoja puolesta kahteen vuoteen. Tallennettaviksi tulevat tiedot kansalaisten puheluista, tekstiviesteistä, sähköposteista ja matkapuhelinten sijainnista koko puhelun keston ajalta.

Hyväksytty direktiivi oli lievennetty versio siitä, mitä eräät suuret jäsenmaat alunperin halusivat. Tallennuksen ulkopuolelle jäivät esimerkiksi tiedot surffauksesta ja ip-puheluiden sisällöstä.

Pienenä valtiona Suomi ajoi EU:ssa mahdollisimman lievää tallennusvelvollisuutta ja nyt saavutettu kompromissi on osittain Suomen neuvottelijoiden ansiota. Silti lopputulos on erittäin huolestuttava, suorastaan pelottava.

Direktiivi määrää ensinnäkin vain tallennuksen minimikeston. Valtiot itse voivat venyttää tallennusajat paljon pidemmiksi. Tietoja saa direktiivin mukaan käyttää vain "vakavien" rikosten selvittämiseen, mutta vakavuuden määritelmä on jätetty kansalliseen harkintaan.

Jo nyt on kuultu vaatimuksia siitä, että tietoja tulisi voida käyttää esimerkiksi tekijänoikeusrikosten selvittämiseen. Pienellä mielikuvituksella vakavia rikoslajeja löytyy paljon enemmänkin.

Kaikkien huolestuttavinta on kuitenkin se, että kun pää on nyt saatu auki, tallennusvelvollisuutta on jatkossa helppo laajentaa. On vain ajan kysymys, milloin velvollisuus laajenee surffaukseen, viestien sisältöön tai puhelinten sijaintiin myös puheajan ulkopuolella.

Tietoyhteiskunnan toteutuminen tekee kaikenlaisesta valvonnasta entistä helpompaa, koska tieto on jo valmiiksi sähköisessä muodossa ja sen kerääminen on erittäin helppoa -- melkeinpä automaattista.

Joka päivä saamme lukea pikku-uutisia uusista teknisen valvonnan muodoista. Poliisi ylpeilee autojen kameravalvonnalla, kameroita asennetaan raitiovaunuihin, takseihin, työpaikoille... Kansalaisten tietoja kerätään lukemattomiin eri rekistereihin.

Tiedossani ei ole yhtään tapausta, jossa kerran käyttöönotetusta valvonnan muodosta olisi luovuttu. Valvonta käy siten koko ajan laajemmaksi ja kattavammaksi. Aiempi tasapainoilu valvonnan ja yksityisyyden välillä on kallistumassa peruuttamattomasti valvonnan puolelle.

Ei ole mitään takeita siitä, että kerran kerättyjä tietoja todella tuhottaisiin sovitun käyttöajan umpeuduttua. Levytila on niin halpaa, että tietojen turvallinen tuhoaminen on kalliimpaa kuin niiden säilyttäminen.

Jokaista uutta valvonnan muotoa voidaan perustella hyvillä tavoitteilla. Valvontakamerat lisäävät turvallisuuden tunnetta, poliisin kamerat vähentävät onnettomuuksia ja tallennusdirektiivin yhteydessä vedottiin taisteluun terrorismia vastaan. Sillä perustelulla on niin idässä kuin lännessäkin viime aikoina saatu läpi melkein mitä tahansa.

Ongelma on siinä, ettei kukaan valvo kokonaisuutta.

Tie isoveljen yhteiskuntaan on yksisuuntainen. Sopivilla perusteluilla kansalaiset saadaan hyväksymään jokainen yksittäinen askel, vaikka niiden päässä odottaa maailma johon kukaan ei ole halunnut ja josta ei enää ole paluuta.

<takaisin

Valvontayhteiskunnan toteutuminen näyttää väistämättömältä. Tässä on todellinen paradoksi: miten demokratiassa kansan tahdon mukaisesti voi toteutua sellainen, jota kukaan ei halua?