Helsingin Sanomat 12.12.1998 Vieraskynä

Kuluttajallakin on oikeutensa

Parhaillaan EU:ssa suunnitellaan uusia direktiivejä, joilla määriteltäisiin tietoverkoissa levitettävän materiaalin tekijänoikeuskäytäntöjä. Tekijänoikeusasiat ovat tietoyhteiskunnassa keskeisellä sijalla, sillä tulevaisuuden tärkein kauppatavara ei ole tieto vaan sähköinen sisältö. Verkossa kuvat, videot, musiikki, teksti, lehdet myydään ennen pitkää suoraan tuottajalta ostajalle.

Ja markkinat ovat valtavat. Sisältöteollisuuden arvo lasketaan jo nyt kymmenissä miljardeissa markoissa. Disneyn, CNN:n, Sonyn, Viacomin ja Bertelsmannin kaltaiset mediajätit pyrkivät maksimoimaan omat tulonsa myös tietoverkkomaailmassa.

Tekijä on luonnollisesti oikeutensa ansainnut, mutta miten niistä pitäisi huolehtia? Nykyisetkään korvausjärjestelmät eivät ole samanarvoisia, vaan riippuvat siitä, miten hyvin eri alojen etujärjestöt ovat ajaneet asiansa. Suuri kysymys onkin, minkä alan tekijänoikeuskäytäntöjä verkkoon pitäisi soveltaa.

Alunperin tekijänoikeuden tarkoituksena oli paitsi antaa tekijän määrätä työnsä levityksestä, myös taata hänelle korvaus työhön käytetystä ajasta, sekä maksaa vielä kuolemankin jälkeen puolisolle ja lapsille kohtuullisesti työn tuoton mukaan.

Medioiden leviämisen myötä luovasta työstä on tullut kauppatavaraa, jonka tuoton yritykset pyrkivät maksimoimaan. Siksi tekijänoikeuden käsitettä on jatkuvasti laajennettu ja lakeja kiristetty.

Esimerkiksi EU:n myötä suoja-aika tekijän kuoleman jälkeen harmonisoitiin 70 vuoteen, kun se aiemmin oli useimmissa maissa ollut 50 vuotta. Tällaiset muutokset suojelevat lähinnä yritysten taloudellisia etuja; tekijänoikeuden alkuperäisen hengen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.

Kuluttajalle onkin jäänyt lähinnä maksajan rooli. Koska sillä ei ole ollut omaa etujärjestöä, kukaan ei ole huolehtinut kuluttajan oikeuksista.

Parhaiten jäsenkuntansa etuja on ajanut säveltäjiä edustava Teosto. Sitä pidetään joskus jopa puolueettomana tekijänoikeuksien asiantuntijana, vaikka kyse on selkeästä etujärjestöstä. Aktiivisella toiminnallaan Teosto on ulottanut korvausten perimisen viime aikoina takseihin, kampaamoihin ja virsien laulamiseen.

Ääni- ja videokaseteista alettiin jo 80-luvun puolivälissä kerätä lisämaksua, jonka tuotot tilitetään alan kotimaisille tekijöille. Maksu ei perustu todellisiin tekijänoikeudellisiin menetyksiin, vaan sitä kerätään varmuuden vuoksi -periaatteella.

Tämän päivän mediatulvassa kasettimaksu näyttää historialliselta jäänteeltä. Kanavia on runsaasti ja suurin osa mediasisällöstä kohdistuu ulkomaisiin ohjelmiin. Videoita käytetään lähinnä ajan siirtoon tai kotivideoiden arkistointiin.

Voi jopa kysyä, onko kasettimaksun pohjana oleva ajatus ylipäätänsä pitävä. Vaikka henkilö tallentaisi ohjelman ja katselisi sitä itse uudelleen, ovatko uudet katselukerrat tekijänoikeudellisesti relevantteja? Kirjan ostaja maksaa sisällöstä vain kerran, ja voi sen jälkeen lukea ostostaan niin usein kuin huvittaa.

Viime kesänä kasettimaksu ulotettiin ensi kertaa myös tietokoneissa käytettäville CD-R-levyille. Tämä merkittävä periaatepäätös tehtiin ilman, että kukaan edes huomasi kyseenalaistaa äänitealan oikeutta puuttua mikronkäyttäjien elämään. Jatkossa kaikki, jotka arkistoivat CD-R-levyille omia valokuviaan, piirroksiaan tai tekstejään, joutuvat maksamaan siitä.

Jos kirjailijat tai toimittajat olisivat ajaneet etujaan tehokkaammin, jokaisesta myydystä A4-arkista perittäisiin kasettimaksun kaltainen korvaus - onhan aina mahdollista, että joku kopioi kirjan tai lehden sisältöä papereille.

On pelättävissä, että EU:ssa asioista päättävät tahot, jotka valvovat yksinomaan tuottajien etuja. Radikaaleja kiristyksiä suunnitellaan muun muassa tietoverkkoihin.

Nettikäytön ykkösmaana Suomen pitäisi aktiivisesti torjua kohtuuttomat lakien kiristykset ja ajaa pikemminkin monimutkaisten käytäntöjen yksinkertaistamista ja selkeyttämistä.

EU:lle on ehdotettu yleistä käyttäjiltä tai operaattoreilta perittävää lisämaksua, joka nykyisen kasettimaksun tapaan tilitettäisiin sisältötuottajille. On myös esitetty, että jokainen kopio, vaikka se olisi pelkkä tekninen siirtokappale tai syntyisi jo kerran ostettua materiaalia käytettäessä, olisi tekijänoikeudellisesti relevantti ja siten maksullinen.

Oikeudenhaltijoiden toiveissa maksun piiriin tulevat kaikki aineiston käyttötilanteet. Tällaiset vaatimukset johtaisivat verkon käytön kallistumiseen ja haittaisivat vakavasti esimerkiksi kirjastojen toimintaa.

Onkin kyseenalaista, tarvitaanko tekijänoikeuksien laajennuksia ylipäätänsä lainkaan. Nykyiset tekijänoikeudet ja lait riittävät, kunhan niitä valvotaan tehokkaasti ja maiden käytäntöjä yhdenmukaistetaan.

Jotta tavallisen kuluttajan asema ei kävisi kohtuuttomaksi, tekijänoikeuksista on maksettava oikeudenmukaisesti ja vain todelliseen käyttöön pohjautuen. Maksu tulee periä suoraan siltä, joka ostaa aineiston verkosta, eikä teknisestä välitallennuksesta pidä maksaa.

Ostajan on voitava hyödyntää kerran ostamaansa aineistoa henkilökohtaisessa käytössä nykyiseen tapaan. Julkinen tai ansiotarkoituksessa tapahtuva esittäminen on luonnollisesti asia erikseen.

Maksu on suoritettava suoraan tuottajalle ilman turhia välikäsiä, sillä tietoverkon kautta maksamismenettelyt on helppo toteuttaa tehokkaasti. Tarvittaessa maksullinen aineisto on koodattava niin, että vain maksun suorittaja voi avata sen.

Kaikkeen sähköisen materiaalin levitykseen liittyy väistämättä laiton kopiointi eli piratismi. Sitä vastaan on jatkossakin taisteltava valvontaa lisäämällä ja rangaistuksia kiristämällä.

Asia ei kuitenkaan liity tekijänoikeuksiin, eikä kasettimaksun kaltaisilla epäsuorilla järjestelmillä edes pyritä kompensoimaan laittoman kopioinnin aiheuttamia menetyksiä. Piratismin maksajiksi ei pidä laittaa tavallisia, lainkuuliaisia kansalaisia, jotka joka tapauksessa maksavat ostamastaan sisällöstä.

<takaisin