Helsingin Sanomat 17.5.1996

Miksi tilausvideo ei toimi?

Tilausvideo on amerikkalaisen tiedon valtatie -hankkeen kulmakivi. Viime vuonna HPY aloitti Helsingissä kenttäkokeilun, joka päättyi hiljattain. Insinöörit uskovat, että ihmiset haluavat tilata elokuvat kotiinsa ja olla interaktiivisia televisionsa kanssa. Ei ole ensimmäinen kerta, kun insinöörit ovat väärässä.

Tilausvideo eli Video-on-Demand (VOD) tarkoittaa järjestelmää, jossa televisio on kytketty tietokoneen tai ohjausyksikön kautta nopeaan tietoverkkoon, "tiedon valtatiehen". Käyttäjä voi napin painalluksella tilata katsottavakseen minkä tahansa VOD-palvelimella olevan elokuvan tai muun TV-ohjelman. Esimerkiksi uutiset voi katsoa silloin, kun itsellä on siihen aikaa ja urheilukilpailuissa katsoja voi itse valita kameran ja kuvakulman, josta haluaa seurata tapahtumia.

Kuulostaako hienolta? Päinvastoin, siinä ei ole mitään järkeä.

Tilausvideo on insinöörien unelmahanke. Se vaatii massiivisia tietoverkkoja, ATM-tekniikkaa, ADSL-liittymiä, MPEG-pakkausta ja ennen kaikkea valtavia mediapalvelimia, joista kuvainformaatio jaetaan. Samalla, kun insinöörit ihastelevat tätä teknistä ilotulitusta, talousmiesten silmissä alkavat kiiltää markat, jenit ja dollarit. Jo yksin laiteinvestoinnit – Hollywoodin sisältötuotannosta puhumattakaan – nousevat miljardeihin markkoihin. Tilausvideo lupaa tuoda koteihin 500 uutta TV-kanavaa, koska sitä eivät sido ahtaiksi käyvät radiotaajuudet.

Insinöörit ovat kuitenkin unohtaneet kysyä käyttäjiltä, haluavatko he tilausvideon kaltaista järjestelmää. Ne harvat kysymykset, mitä on tehty, ovat olleet kaikkea muuta kuin rohkaisevia. Esimerkiksi Ottawassa 80 prosenttia vastaajista ilmoitti, etteivät he halua uusia TV-kanavia edes ilmaiseksi.

Suomessa kukaan ei vaivautunut kysymään katsojilta, haluavatko he uutta TV-kanavaa kun tiedossa on, etteivät pienen maan resurssit riitä tuottamaan laadukasta ohjelmaa edes nykyisille kanaville.

Jotta elokuva voitaisiin välittää tietoverkon kautta suoraan vastaanottajalle, se on muutettava pitkäksi jonoksi ykkösiä ja nollia. Tämä digitaalinen tieto on vielä tiivistettävä pakkaamalla niin, että lopullisen tiedoston koko pienenee murto-osaan alkuperäisestä. Pakkaaminen vaatii kehittynyttä tekniikkaa, koska alkuperäisestä kuvainformaatiosta on poistettava 99 prosenttia. Tehtävän vaikeutta voi kuvitella ajattelemalla ohjaajaa, jonka pitäisi leikata elokuvastaan 99 kohtausta sadasta pois ja saada tarina silti toimimaan.

Pakkauksen jälkeenkin elokuva vaatii runsaasti tilaa ja siirtokapasiteettia. Tavallinen parin tunnin elokuva mahtuu MPEG 1-pakkauksella tallennettuna noin yhteen gigatavuun ja sen välitys kotiin vaatii noin 1,5 megabitin sekuntinopeuteen yltävän tiedonsiirtoyhteyden. Nopeimmat modeemit siirtävät tällä hetkellä 28800 bittiä sekunnissa ja nopeaksi mainostetun ISDN-linjan rajakin on 64000 bittiä sekunnissa (tai 128000, jos käytetään rinnakkain kahta kanavaa). Siirtoyhteyksien on siis nopeuduttava vähintään kymmenkertaisiksi, ennen kuin reaaliaikainen MPEG 1-kuvan siirto kotitalouksiin tulee mahdolliseksi.

Entä elokuvien varastoiminen? Jotta VOD pystyisi kilpailemaan videovuokraamon kanssa, sen tulisi tarjota vähintään yhtä iso valikoima. Mikä sitten on riittävä? Esimerkiksi Microsoftin Cinemania-elokuvatietokannassa on tiedot 25648 elokuvasta. Näiden elokuvien tallentaminen MPEG 1-tekniikalla veisi siis noin 25000 gigatavua levytilaa.

Toisin kuin videovuokraamossa, VOD-järjestelmässä kaikkia elokuvia ei tietenkään tarvitse tallentaa samaan paikkaan. Bittimuotoiset elokuvat voivat olla hajasijoitettuna eri puolilla maata tai koko maapalloa oleviin palvelimiin, josta ne siirretään suoraan vastaanottajalle. Tai sitten elokuva haetaan ensin valmistajan omasta palvelimesta kuluttajaa lähellä olevaan välipalvelimeen ja sieltä edelleen kotitalouteen.

Bittimuodossa olevien elokuvien siirtely ei kuitenkaan ole kevyttä puuhaa: yhden gigatavun elokuvan siirtäminen kestää nopeimmalla nykyisellä ATM-verkolla 13 sekuntia edellyttäen, että koko 622 megabitin kaistanleveys olisi vain tämän yhden siirron käytössä. Lisäksi on ratkaisematta, mistä näihin elokuviin saadaan suomenkieliset tekstitykset.

Laajamittaisessa VOD-käytössä tiedonvälitystekniikan vaatimukset nousevat pilviin. Viikonloppuisin ja iltaisin järjestelmän olisi välitettävä tuhansia yhtä aikaisia ohjelmia kymmenille tuhansille eri vastaanottajille. Maailmanlaajuisessa käytössä luvut saa vielä kertoa miljoonilla.

Tekniset ongelmat ovat suuria, mutta ratkaistavissa. Ongelma on kustannuksissa: nykytietämyksellä VOD-järjestelmä ei mitenkään pysty kilpailemaan lähellä olevan R-kioskin tai videovuokraamon kanssa. Sieltä elokuvan saa 20 markalla ja valikoimaa riittää. Videonauhuri löytyy useimmista kotitalouksista eikä se tarvitse toimiakseen kallista tietoverkkoyhteyttä.

Eniten tilausvideosta olisi hyötyä haja-asutusalueilla, joissa ei kaupunkien tapaan ole videovuokraamoita jokaisessa kadunkulmassa, mutta riittävän nopeiden verkkoyhteyksien vetäminen syrjäseuduille on lähes mahdoton urakka. Edes 64000 bitin ISDN-tekniikkaa ei vielä kymmenen vuoden työnkään jälkeen ole saatu ulotettua kaikkialle Suomeen. Siksi voi olettaa, että videovälitykseen pystyvät yhteydet säilyvät pitkään kaupunkilaisten yksinoikeutena.

Suurin ongelma interaktiivisessa televisiossa on kuitenkin psykologinen. Tilausvideo pohjautuu sille virheelliselle olettamukselle, että ihminen haluaa olla (inter)aktiivinen oman televisionsa kanssa. Se osoittaa, miten huonosti insinöörit tuntevat ihmisluontoa: todellisuudessa ihminen, joka tulee väsyneenä töistä, haluaa nimenomaan olla passiivinen, rentoutua ja katsoa televisiota sohvalla lojuen.

Eräs tilausvideon eduista on se, että katsoja voi tilata uutiset katsottavakseen silloin kun se hänelle parhaiten sopii. Mutta tähänkään ei tarvita kallista VOD-tekniikkaa, sillä jo nykyiset TV-kanavat lähettävät uutisia koko illan. Jollakin kanavalla on aina käynnissä uutislähetys. Ja primetime-ajan ulkopuolella tarjontaa jatkavat teksti-TV:stä ja satelliittikanavat.

Myös ajatus katsojasta valitsemassa urheilukilpailun kameraa on hölmö. Miksi kukaan haluaisi itse valita kameran ja kuvakulman, kun tarjolla on ammattitaitoinen ohjaaja, joka tekee työn maallikkoa paremmin? Samalla katsoja saa keskittyä itse peliin ja oluen hakemiseen jääkaapista.

Tilausvideon perusajatus ontuu, koska tyypillinen TV-katsoja on passiivinen ja haluaa pysyäkin sellaisena. Aktiivisia ihmisiä on, mutta he ovat jo nyt siirtyneet muihin medioihin, kuten nettiin. Se tarjoaa todellista vuorovaikutusta ja maailmanlaajuista valinnan vapautta hyvin edullisin kustannuksin. Elokuvien ja mainosten puuttuminen on monen mielestä vain hyväksi.

Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan ne seitsemän tuntia viikossa, jonka keskiverto jenkkikäyttäjä viettää netissä, ovat pois nimenomaan TV:n katselusta. Aktiiviset ja kulutuskykyiset käyttäjät tavoittaa jatkossa parhaiten interaktiivisten tietoverkkojen – ei television eikä tilausvideon – kautta.

Elokuvien välitys on pelkkä sumuverho sille todelliselle tavoitteelle, joka tiedon valtatien takana on: myydä kuluttajille lisää tavaroita ja palveluita. Elokuvat ovat vain keino, jolla tilaajat saadaan katsomaan uusia mainoksia ja asioimaan virtuaalisissa kaupoissa. Ideana on tuoda kauppa jokaiseen kotiin ja näin alentaa heräteostosten kynnystä entisestään.

Mutta kuinka moni meistä haluaa käydä televisiokaupassa? Ainakin nykyiset television ostoskanavat esittelevät tavaroita, jotka ovat suurimmalle osalle käyttäjistä täysin tarpeettomia ja tekevät sen tavalla, jota kukaan älykäs ja aktiivinen katsoja ei jaksa seurata kahta minuuttia kauempaa. Televisiokaupassa kuka tahansa tuntee itsensä idiootiksi.

Ongelma on myös siinä, että televisio uhkaa jäädä passiivisten ja työttömien ihmisten mediaksi. Heille tuotetaan mainosten täytteeksi halvalla tehtyjä kotimaisia visailuita ja ulkomaisia sarjoja. He eivät ole mainostajien kannalta otollisinta kohderyhmää, koska heillä ei ole varaa kuluttaa. Eikä heillä ole varaa tilausvideon kaltaisiin hitec-järjestelmiin.

Tilausvideon kehittämiseen ja kenttäkokeisiin on sijoitettu runsaasti rahaa. Vaikka järjestelmän perusta ontuukin, rahat eivät ole menneet hukkaan, sillä tilausvideolle on löydettävissä monia erikoistuneita käyttötarkoituksia. Esimerkiksi kuurot odottavat innolla mahdollisuutta päästä eroon nykyisestä videokasettien kierrätyksestä. Verkon kautta kuurot voisivat tilata haluamansa tekstitetyt ohjelmat suoraan omaan televisioonsa ja hankalasta kasettiliikenteestä päästäisiin täysin eroon. Muita vastaavia käyttökohteita on useita.

Tärkeintä kuitenkin on, että kuluttajat pitävät jatkossakin päänsä kylmänä eivätkä ota vastaan kaikkea, mitä heille tietoverkkojen ja tiedon valtatien kylkiäisinä tarjotaan. Internet on tästä hyvä esimerkki: verkko levisi kaikkialle maailmaan ilman minkäänlaista markkinointia tai kaupallista suunnitelmaa. Verkko yleistyi, koska sille oli selvä tarve. Tilausvideolle ei ole.

<takaisin