Helsingin Sanomat 17.10.1998 Vieraskynä (hieman lyhennettynä)

Kuka tarvitsee digitaalista televisiota?

Digitaalisen television eduiksi näyttävät suurista lupauksista huolimatta jäävän vain parempi kuvanlaatu ja kymmenet uudet TV-kanavat, joiden sisällön laadusta ei ole mitään takeita, kirjoittaa Petteri Järvinen.

Siirtyminen digitaaliseen televisiojärjestelmään alkaa todennäköisesti vuoden kuluttua. Kyse on miljardiluokan hankkeesta, josta on käyty tuskin lainkaan julkista keskustelua. Liikenneministeriötä myöten on vain esitetty toivomus, että kaikki siirtyisivät mahdollisimman nopeasti uuteen digiaikaan.

Digitaalisen television (DTV) luvataan tuovan runsaasti uusia kanavia, paremman kuvanlaadun ja olevan avain erilaisiin vuorovaikutteisiin palveluihin. Mutta lunastaako DTV todella siihen kohdistetut odotukset? Vai onko digitalisointi vain kallis yritys pidentää vanhentuneen televisiomedian elinikää tuomalla siihen tietoverkoista tuttua vuorovaikutteisuutta ja yksilöllisyyttä?

Televisio on vanha järjestelmä, jota on yritetty parantaa moneen otteeseen huonolla menestyksellä. Videotext ja teräväpiirtotelevisio (HDTV) olivat 1980-luvun yrityksiä, jotka eivät menestyneet kaupallisesti. Kuluttajien ajattelu poikkesi liikaa insinöörien visioista, eikä uusista palveluista haluttu maksaa.

Sen sijaan Internet yleistyi nopeasti vuodesta 1994 alkaen, vaikkei sitä edes markkinoitu. Internet löi itsensä läpi, koska se lähti käyttäjien tarpeista ja toimi heidän ehdoillaan. On suuri vaara, että myös DTV:ssä on kuunneltu enemmän insinöörejä kuin kuluttajia.

Miljardit tulisi panostaa ohjelmien laatuun

Digitaalisen television tarkka sisältö on jäänyt tavalliselle katsojalle hämäräksi. On luvattu, että DTV sisältää sähköisen ohjelmaoppaan sekä osaa lähettää tietokonedataa ohjelman mukana. Katsoja voi saada esimerkiksi ruokareseptin tekstinä tai nähdä ruudulla tilauslomakkeen.

Nämä toiminnot eivät kuitenkaan sinänsä edellytä digitaalista verkkoa, vaan ne sisältyvät jo Windows 98:n US-versioon. Data siirretään nykyisen analogiaverkon välityksellä sammutusjuovia hyväksi käyttäen tai Internetissä. Katsoja voi esimerkiksi hakea kaikki seuraavan viikon oopperat tai suosikkisarjansa jaksot.

DTV:n toinen suuri lupaus liittyy vuorovaikutteisuuteen. Sitä varten tarvitaan kuitenkin perinteinen puhelin- tai Internet-yhteys. Vuorovaikutteisuus ei siis ole DTV:n ominaisuus, vaan paluukanavana on Internet.

Vuorovaikutteisuuden tarve on osittain insinöörien kuvitelmaa. Tavalliset katsojat tuskin haluavat vaikuttaa siihen, miten elokuva loppuu, tai valita kameraa, josta F1-kilpailun kuva tulee. Nämä työt annetaan mieluummin ammattitaitoisen ohjaajan käsiin.

DTV:n ainoiksi eduiksi näyttävätkin jäävän parempi kuvanlaatu ja mahdollisuus perustaa uusia kanavia rajallisille radiotaajuuksille. Herää kuitenkin kysymys, mistä aluksi puoleen tusinaan ja myöhemmin useisiin kymmeniin uusiin kanaviin saadaan järkevää sisältöä. Pienessä Suomessa ei riitä sen paremmin tekijöitä kuin rahoittajiakaan nykyisen TV-tuotannon moninkertaistamiseen. Jopa Ranskassa ja Saksassa on vaikea löytää katsojia uusille kanaville, vaikka asukasluku on Suomeen verrattuna kymmenkertainen.

Eräs ratkaisu sisältötuotannon ongelmiin on pienten alue- tai kaupunkikohtaisten kanavien perustaminen. Maamme on kuitenkin niin pieni, etteivät tällaiset kanavat pysty keräämään kriittiseksi massaksi tarvittavia katsojamääriä. Tämän ovat osoittaneet paikallisradiot, jotka alkuinnostuksen jälkeen ovat ajautuneet taloudellisiin vaikeuksiin ja halunneet ketjuttua koko maan kattaviksi.

Mitä useammalle kanavalle ja tekijälle nykyiset markkinat jaetaan, sitä vähemmän tekijäresursseja ja mainosmarkkoja ohjelmaa kohti jää.

TV-mainonnan määrä kasvaa hitaammin kuin ohjelma-ajan määrä. On tultu taitekohtaan, jossa television katseluun käytetty aika ei enää automaattisesti lisäänny, vaan osa ajasta kuluu esimerkiksi netissä. Jos uudet kanavat joudutaan täyttämään halvoilla ulkomaisilla ohjelmilla, voidaan kysyä, onko DTV täyttänyt tarkoituksensa.

Heikkotasoisilla TV-ohjelmilla ei liioin houkutella vaativia, kulutuskykyisimpiä katsojia, joita ohjelmien mainosrahoitus edellyttäisi. Satelliittien ja Internetin ansiosta suomalaiset kohtaavat joka tapauksessa yhä monipuolistuvan kansainvälisen ohjelmatarjonnan. Edes englanti ei ole esteenä kielitaitoisille suomalaisille.

Eikö siis olisi parempi panostaa miljardit kotimaiseen sisältötuotantoon ja alan koulutukseen, niin että suomalaisen tuotannon arvostus ja laatu saataisiin nousuun? Näin se pystyisi paremmin kilpailemaan ulkomaisen tarjonnan kanssa.

Vaikeinta DTV:ssä on siirtymävaihe, jossa joudutaan ylläpitämään sekä vanhaa analogista että uutta digitaalista verkkoa. Vaiheen lyhentämiseksi on esitetty, että analogisten lähetysten nopealla lopettamisella katsojat pakotettaisiin siirtymään digitaaliaikaan. Tällaisen päätöksen tekeminen tulee olemaan poliittisesti erittäin vaikeaa - etenkin kun aktiivisimpia television katsojia ovat ihmiset, joilla on vähiten varaa maksaa uudesta tekniikasta.

DTV:n kannalta huolestuttavinta on se, ettei kansa näytä haluavan koko järjestelmää. Yleisradion omassa kyselyssä vuodelta 1997 vain seitsemän prosenttia vastaajista oli samaa mieltä väitteen "Hankin digitaali-TV:n". Harva haluaa hankkia uuden 5 000 markan television vain nähdäkseen lisää kanavia. DTV:n pitäisi tarjota jotain todella uutta, jotta vanhojen televisioiden vaihto olisi perusteltua. Tällaiseen uudistumiseen televisiomedia ei kuitenkaan näytä pystyvän. Vanhastakin televisiosta voidaan tehdä DTV-yhteensopiva erillisellä laatikolla, mutta toisaalta jo tänään on saatavissa 2500 markan hintaisia WebTV-laatikoita, joilla kuka tahansa pääsee helposti Internetiin. DTV:n vaihtoehtona voisikin olla panostaminen verkkopalveluihin. Se ei kuitenkaan tunnu sopivan perinteiseen asemaansa tottuneille TV-yhtiöille.

Televisio on tulossa nettiin

Televisio ja tietokone lähentyvät koko ajan toisiaan. Kukaan ei silti tiedä, sulautuvatko laitteet jonain päivänä yhteen ja jos niin käy, millaisen muodon television ja tietokoneen yhdistelmä lopulta saa.

Tekniikan puolesta laitteet on helppo yhdistää. Ongelmat ovat käytännöllisiä: televisio pohjautuu vanhaan broadcast-ajatteluun, jossa sama ohjelma lähetetään miljoonalle passiiviselle katsojalle. Tietoverkko on puolestaan henkilökohtainen: jokainen käyttäjä näkee verkon eri tavoin ja käyttö vaatii omaa aktiivisuutta.

Koko perhe voi kerääntyä television eteen katsomaan samaa elokuvaa, mutta yhteisestä verkkosurffauksesta ei tulisi mitään. Kuka päättäisi, mitä linkkiä painetaan?

Syyskuun puolivälissä kuka tahansa saattoi seurata Clintonin kuulusteluvideota netin välityksellä. Tämä näyttääkin olevan kehityksen suunta: televisio on tulossa nettiin eikä netti televisioon.

<takaisin