Kirjasto-lehti 1998

Kirjastoista elämyksellisiä viestintäkeskuksia

Tietokoneiden piti toteuttaa paperiton toimisto jo kymmenen vuotta sitten ja Internetin piti tehdä kirjat tarpeettomiksi. Mutta niin vain on käynyt, että yritysten paperin kulutus lisääntyy ja Internetin parhaiten menestyneet kaupat ovat kirjakauppoja. Paperin ja kirjan asema on yhä vahva.

Tilanne ei kuitenkaan säily loputtomiin. Nopeus- ja kustannussyistä paperin merkitys tiedon tallennuksessa ja välityksessä on tuomittu vähentymään. Vaikka paperilla on monta etua ja sen käyttöliittymä on vuosisatojen aikana hioutunut erinomaiseksi, sähköinen tiedonvälitys tulee väistämättä nakertamaan painetun sanan merkitystä.

Tämän päivän tekniikalla kuuden gigatavun levyasema mahtuu kämmenelle ja maksaa reilut tuhat markkaa. Sen sisälle mahtuu karkeasti arvioiden kuuden tuhannen suomenkielisen Uuden testamentin teksti. Kirjamuodossa teksti täyttäisi koko huoneen, puhumattakaan painatus- ja kuljetuskustannuksista.

Kuljetuksen hinta tulee jatkossa yhä nousemaan, sillä verotus- ja ympäristösyistä fyysistä tavaran liikuttelua ja oikeaa liikkumista halutaan rajoittaa, kun taas sähköisen tallennuksen ja jakelun kustannukset putoavat koko ajan. Sähköisessä muodossa kuuden gigatavun tietomäärä voidaan siirtää napin painalluksella Internetin läpi kaikkialle Suomeen ilmaiseksi. Ulkomaille siirtäminen maksaa vielä tänään jonkin verran, koska operaattorit veloittavat ulkomaanliikenteen käytöstä siirretyn datamäärän mukaan, mutta jatkossa tämäkin hinta laskee.

Sähköisen ja painetun viestinnän nopeus- ja kustannusero kohtaa väistämättä myös sanomalehtiä. Niiden on alettava jakaa yhä suurempi osa tuotetusta sisällöstä sähköisessä muodossa, koska lehden kustannuksista 80 prosenttia liittyy painamiseen ja jakeluun. Kustannuspaineita lisää edelleen se, että aiemmat taloudelliset tukijalat alkavat horjua, kun yhä suurempi osa pikku-, asunto- ja työpaikkailmoituksista siirtyy ilmaiseen nettiin.

Tällaisessa kehityksessä myös kirjaston on pakko muuttua. Aiempien kirjarivistöjen rinnalle nousee sähköinen tiedonvälitys ja kirjaston lähiajan tehtäväksi jää taata kaikille kansalaisille mahdollisuudet päästä tiedon lähteille, olipa se sitten vanhassa paperimuodossa tai uudessa digitaalimuodossa.

Edessä olevan tietoyhteiskunnan toteutuminen edellyttää, että kaikille kansalaisille taataan pääsy tietoon. Kun aiemmin kirjoja on käytetty paljolti ajanvietteenä, jatkossa kirjaston rooli tiedon hankintapaikkana korostuu. Silloin kirjahyllyjä täydentävät romppuasemilla varustetut mikrot sekä nettiyhteydet.

Kirjat eivät katoa vielä vähään aikaan, mutta sähköisen median osuus kasvaa sitä merkittävämmäksi, mitä uudemmasta tiedosta on kyse. Jos vain kansan lukutaito ja -halu saadaan säilymään, kirjoista haetaan suuret kokonaisuudet ja ymmärrystä vaativa osuus, jonka jälkeen tuorein tieto ja uusimmat luvut etsitään verkosta.

Kirjan lukeminen on helppoa, koska jokainen kansalainen saa lukutaidon peruskoulutuksensa aikana. Tietokoneissa ja verkkopalveluissa on vielä selvä käyttökynnys, jonka ylittäminen keski-ikäisille tai sitä vanhemmille on vaikeaa. Kirjastojen ei ole tarvinnut opettaa asiakkaitaan lukemaan, mutta jatkossa niiden eräänä tehtävänä on nähtävä myös koulutuksen antaminen. Nuoret oppivat verkkolukutaidon koulussa, mutta vanhemmille kirjasto saattaa olla siihen ainoa paikka.

Suurin muutos koskee kuitenkin viestinnän kaksisuuntaistumista. Perinteisiä kirjoja voi vain lukea - kirjoihin ei saa tehdä omia merkintöjä eikä niistä voi antaa palautetta tai korjauksia tekijälle. Verkkojen myötä kaikenlainen viestintä kaksisuuntaistuu ja jokaisesta tiedon kuluttajasta tulee osaltaan myös tiedon tuottaja. Palautteen antaminen onnistuu napin painalluksella. Jokainen voi ryhtyä kustantajaksi ja julkaista oman mielipiteensä tai asiansa maailmanlaajuiselle yleisölle.

Siksi kirjastoissa tapahtuvaa verkon käyttöä ei pidä rajata pelkäksi hakukoneiden käytöksi ja tiedon etsinnäksi, vaan IRC-keskustelut, news-keskusteluryhmät ja muu puolivirallinen viestintä on nähtävä osana laajempaa viestintäkeskus-ajattelua. Koska kirjastojen resurssit ovat kuitenkin rajalliset, koneiden käyttöaikaa on rajoitettava ja käyttöä ohjattava pois selvästä kaupallisen viihteen kulutuksesta.

Verkot eivät toki ole ainoa digitaalisen median ilmentymä. Jo lähiaikoina markkinoille tulevat ensimmäiset "kirjat", jotka ovat itse asiassa tietokoneita. Niissä on iso näyttö, mutta ei lainkaan näppäimistöä. Laitteen voi ottaa mukaan matkalle ja sitä voi lukea illalla sängyssä tai kesällä rannalla. Paristokäyttöisenä lukulaite ei vaadi sen paremmin verkkovirtaa kuin nettiyhteyttäkään.

Kirjojen lainaamisen sijaan lainataan pelkkää kansien välissä olevaa sisältöä, joka siirretään koneeseen sähköisessä muodossa kuvien ja tekstien kera. Kirjastoista tuleekin kirjasisältöjen tankkauspisteitä, joissa lukulaitteiden omistajat voivat käydä lataamassa itselleen uutta luettavaa.

Pitkällä aikavälillä kirjastot kokevat oopperatalojen ja museoiden kohtalon. Kehityksestä antaa esimakua kesällä 1998 avattu nykytaiteen museo Kiasma. Näyttelytilaan ei tulla niinkään taiteen itsensä vuoksi, vaan samanhenkisten ihmisten kokoontumisella on merkittävä sosiaalinen funktio ja kalliin talon ihailu on elämys sinänsä.

Kiasman taideteokset ovat yhä enemmän video- ja tietokonetaidetta, jotka voitaisiin jakaa verkkoja pitkin suoraan koteihin niistä kiinnostuneille. Aivan kuten kameroiden yleistyminen vei pohjan maisemamaalaukselta ja synnytti kubismin, jonka tavoitteena ei enää ollut todellisuuden kuvaaminen, tietoverkot vievät pohjan perinteisiltä esitys- ja jakelupisteiltä, jolloin niiden olemus muuttuu.

Kirjastot voivat jonain päivänä jakaa kaiken sisältämänsä tiedon sähköisessä muodossa suoraan koteihin. Silloin jokaisella kansalaisella on pääsy kaikkiin suomalaisiin kirjastoihin vain napin painalluksella. Kirjasto tulee olohuoneeseen.

Tiedon luku omalta päätteeltä ei kuitenkaan pysty tarjoamaan niitä elämyksiä ja sosiaalisia kokemuksia, jotka on saatavissa vain tapaamalla toisia samanhenkisiä lukuharrastajia kirjaston tarjoamissa elämyksellisissä tiloissa.