Tämä kirjoitus on tehty alunperin alustukseksi Suomen Internet-yhdistyksen kasettimaksua käsittelevään keskustelutilaisuuteen 1.3.2002. Tekstiä on sen jälkeen täydennetty uusilla näkökulmilla ja huomioilla.

Alustus 1.3.2002, päivitetty 18.3.2002, uusi ruutukuva lisätty 14.1.2005

Ei kasettiveroa tietotekniikkaan

Opetusministeriö valmistelee parhaillaan EU:n viime vuonna hyväksymän tekijänoikeusdirektiivin kansallista voimaansaattamista. Ehdotus lakimuutoksesta valmistuu keväällä, jonka jälkeen se lähtee eduskunnan käsittelyyn. Aikaa direktiivin voimaansaattamiseen on 21.12.2002 asti.

Suomen tekijänoikeuslait ovat hyvin linjassa direktiivin kanssa eikä suuria muutoksia tarvita. On kuitenkin syytä olettaa, että ministeriön ehdotus tulee sisältämään yhden merkittävän periaatteellisen muutoksen, jolla on kauaskantoiset vaikutukset: kasettimaksua aiotaan laajentaa perittäväksi kaikista tallentavista laitteista - myös tietokoneista ja matkapuhelimista.

Oikeudenhaltijat ovat etujärjestöjensä kautta vaatineet maksun laajentamista laitteisiin jo usean vuoden ajan, mutta opetusministeriö on tähän asti torjunut ajatuksen. Nyt on syytä pelätä, että ministeriö on taipumassa etujärjestöjen vaatimuksiin, vaikkei direktiivi tällaista laajennusta edellytäkään.

Mikä kasettimaksu oikein on? Se otettiin Suomessa käyttöön kesäkuussa 1984. Tyhjien ääni- ja videokasettien hintaan lisättävän maksun tarkoituksena oli kompensoida niitä taloudellisia menetyksiä, joita kodeissa tapahtuva yksityinen kopiointi oikeudenhaltijoille aiheuttaa. Kasettimaksut ovat puhtaasti kansallinen järjestely, joka on käytössä monissa Euroopan maissa - ei kuitenkaan kaikissa (esim. Englanti, Luxemburg, Irlanti).

Tehokkaan edunvalvonnan seurauksena Suomen kasettimaksut ovat aina olleet Euroopan kalleimpia. Esimerkiksi kolmen tunnin videokasetin hinnassa kasettimaksun osuus on peräti 8,10 markkaa (1,35 euroa). Suomi oli myös ensimmäisten joukossa laajentamassa maksun vuonna 1998 tietokoneissa käytettyihin CD-R levyihin. Perusteluna oli, että niitä käytetään muun ohella myös musiikin tallentamiseen. Tänään 74 minuutin tietokonelevyn hinnasta kasettimaksun osuus on 1,11 markkaa (0,18 euroa). Vaikka maksu on paperilla katsoen halpa (muutama penni minuutilta), se muodostaa noin 30 % VHS-kasetin ja 20 % CD-R levyn myyntihinnasta. Näin tarkasteltuna maksu on merkittävä.

+     +     +

Nimensä mukaisesti kasettimaksu suunniteltiin ääni- ja kuvakaseteille. Vuoden 2000 alusta sitä alettiin kuitenkin periä myös MP3-soittimista, vaikkei niillä voi lainkaan tallentaa sanan varsinaisessa merkityksessä. MP3-soitin on prosessorilla, rom-koodilla ja muistilla varustettu tietokone, joka pystyy vain toistamaan toisella tietokoneella tehtyjä musiikkitiedostoja. Käytännössä laitemaksu on siis jo voimassa.

Kasettimaksu täyttää veron tunnusmerkit. Sitä peritään kaikilta käyttäjiltä käyttötarkoituksesta riippumatta. Noin puolet veron tuotosta käytetään kotimaisen AV-tuotannon ja alan koulutuksen tukemiseen (kuten muitakin veroja), loput jaetaan yksittäisille oikeudenhaltijoille levyjen myyntimäärien suhteessa. Maksut ovat kuitenkin sokeita, sillä kukaan ei tiedä, mitä kodeissa oikeasti on kopioitu. Musiikkia kopioivat eniten nuoret, joiden musiikkimaku poikkeaa paljon musiikkia ostavan, vanhemman sukupolven musiikkimausta. Levymyynti vääristää kasettiverolla perittäviä korvauksia ja ohjaa niitä väärille tekijöille. Muutenkin hyvin myyvät artistit saavat kasettikorvauksia todellista kopiointia enemmän.

Kasettimaksua perustellaan sillä, että se korvaa oikeuksien haltijoille kopioinnin aiheuttamia menetyksiä. Suomessa kerättävät maksut jäävät kuitenkin Suomeen, eikä niitä tilitetä ulkomaisille artisteille. On ilmeistä, että varsinkin nuoret tallentavat voittopuolisesti ulkomaista sisältöä; korvaus tästä kaikesta koituu kuitenkin kotimaisille toimijoille. Tästäkin syystä maksun nimittäminen veroksi on perusteltua.

On todennäköistä, että jatkossa maksuja tullaan tilittämään myös EU-maiden sisällä. Koska suomalaiset tekijät tuskin haluavat tinkiä kerran saavutetuista eduista, tämä tietää merkittäviä korotuspaineita kasettimaksun tasoon.

Kaikilta kuluttajilta perittävä kasettimaksu tukee epäsuorasti suomalaista sisältötuotantoa, mikä on sinänsä hyvä asia. Tuki voitaisiin kuitenkin järjestää verovaroista, kuten muillakin kulttuurin aloilla. Lisäksi tuen määrä ei suoraan korreloi sisällön laadun kanssa. Esimerkiksi Ruotsin kasettimaksukertymä oli vuonna 2000 noin puolet Suomessa kerätyistä maksuista - kuitenkin juuri ruotsalainen musiikki ja elokuva on menestynyt kansainvälisesti erinomaisesti.

Kasettivero on monin tavoin ongelmallinen järjestelmä. Maksamaan joutuvat kaikki riippumatta siitä, tapahtuuko kopiointia lainkaan tai aiheuttaako se mitään taloudellisia menetyksiä. On vaikea ymmärtää, mitä menetyksiä esimerkiksi TV-ohjelman nauhoittaminen myöhempää katselua varten aiheuttaa; onhan ohjelmista maksettu tekijänoikeusmaksut jo lähetyksen yhteydessä. Lisäksi kasetteja käytetään paljon ajansiirtoon ja itse kuvattujen lomavideoiden arkistointiin.

Jos eri tallennusalustoja haluttaisiin kohdella välineneutraalisti, lisämaksu pitäisi ulottaa myös myytävään paperiin. Onhan mahdollista, että sillekin kopioidaan tai tulostetaan tietokoneella tekijänoikeuden alaista aineistoa.

+     +     +

Yleisen konvergenssin myötä kaikki sisältö on muuttumassa ykkösiksi ja nolliksi, eikä erottelua musiikin, tekstin tai tietokonedatan ja -ohjelmien välillä voida enää tehdä. Tämän vuoksi AV-alan oikeudenhaltijat vaativat maksun ulottamista kaikkeen sähköiseen tallentamiseen. Vaatimus on kohtuuton ja vaarallinen; se johtaisi tietotekniikan hintojen nousuun ja tietoyhteiskuntakehityksen hidastumiseen. Kuluttaja joutuu jo nyt maksamaan omien työtiedostojen, digitaalikameralla otettujen valokuvien tai vaikkapa ilmaisen Linux-käyttöjärjestelmän arkistoinnista CD-R levyille.

On tärkeää, ettei laitteille määrätä edes nimellistä maksua sillä kokemus on osoittanut, että maksuja on helppo tarvittaessa nostaa. Esimerkiksi CD-R levyjen maksu nousi vaatimattoman alun jälkeen kolmessa vuodessa peräti viisinkertaiseksi!

Laitemaksun sitominen kiintolevyn kokoon loisi varsinaisen rahastusautomaatin, sillä teknisen kehityksen seurauksena tallennuskapasiteetti kaksinkertaistuu vuosittain. Jos levyille olisi neljä vuotta sitten (1998) määrätty sinänsä mitätön lisämaksu 5 penniä megatavulta, sen aikaisen neljän gigatavun levyn hintaan olisi tullut noin 34 euron (200 mk) korotus. Neljässä vuodessa kapasiteetti on noussut 16-kertaiseksi, joten tämän päivän 64 gigatavun levyn hintaan tulisi nyt jo noin 540 euroa (3200 mk) lisää, mikä on moninverroin enemmän kuin itse aseman hinta! Vaikka levyjen kapasiteetti on moninkertaistuu, medioiden kulutus ei tietenkään kasva samassa suhteessa. Kuluttajalla on jatkossakin vain 24 tuntia vuorokaudessa sisällön kuluttamiseen.

Musiikkia epäilemättä kopioidaan, mutta niin on tehty aina, eikä kotikopiointi välttämättä ole pois levyjen myynnistä. Todellinen ongelma on piratismi, jossa rikolliset pyrkivät hyötymään taloudellisesti toisen henkisen omaisuuden myynnistä. Kasettiveron laajennuksesta seuraava hintojen nousu voisi jopa lisätä piratismia.

Toinen epäkohta on Internetin kautta tapahtuva laiton musiikkilevitys. On vaarallista, mikäli nuoret oppivat hakemaan musiikin ilmaiseksi Internetistä ja heille syntyy käsitys, ettei musiikista enää tarvitse maksaa lainkaan. Kasettimaksua ei voida periä laittomasta kopioinnista. Päinvastoin, tietotekniikkaan kytketty lisämaksu kääntyisi musiikintekijöiden omaa etua vastaan: se loisi vaikutelman, että musiikkia saa nyt kopioida verkosta vapaasti, koska tekijänoikeuksista huolehditaan ja maksetaan levytilan kautta.

Kuluttajan kannalta veron laajennus johtaisi moninkertaiseen maksamiseen. Jos esimerkiksi ostaa musiikkia sähköisestä verkkopalvelusta (kuten suomalainen www.emma.fm), sen tallentamisesta kiintolevylle joutuu maksamaan erikseen. Jos siirtää ostamansa CD-levyn sisällön MP3-soittimeen, maksu peritään sekä levyn että soittimen hinnassa.

Levy-yhtiöt kehittelevät parhaillaan kopiosuojattuja CD-levyjä, jotka eivät toimi kunnolla kaikissa soittimissa. Tältä osin tilanne on vähintäänkin ristiriitainen: samalla, kun oikeuksien haltijat perustelevat kasettiveroa korvauksena kotikopioinnin sallimisesta, he yrittävät tehdä sen teknisesti mahdottomaksi!

On merkillistä, että sisältöteollisuudessa kaupallisten toimijoiden oikeudet on asetettu kuluttajan oikeuksien edelle. Kaikkialla muualla kuluttajan suoja on vahva ja kuluttajaa pyritään suojelemaan silloinkin, kun se asettaa yritykset epäoikeudenmukaiseen asemaan. Esimerkiksi kauppa on velvollinen ottamaan takaisin kerran ostetun tavaran, vaikka paketti olisi avattu eikä tuotetta enää voi myydä uutena. Jopa avatun tietokoneohjelman voi palauttaa, vaikka kuluttaja on hyvin voinut kopioida sen.

Jatkossa pitäisikin huolehtia nykyistä paremmin myös kuluttajan oikeuksista. Kuluttajaa saa rahastaa vain todellisen käytön mukaan; kaikilta perittävä kasettivero ei tätä ehtoa täytä. Niin ikään kuluttajan pitää voida käyttää kerran laillisesti ostamaansa sisältöä useissa eri laitteissa, esimerkiksi auto- tai matkakäytössä, ilman moninkertaista maksamista. Direktiivin sanat "fair compensation" tulee ymmärtää niin, että järjestelmä on kohtuullinen ja reilu myös kuluttajien kannalta.

+     +     +

Levy-yhtiöt ottivat 20 vuotta sitten avosylin vastaan CD-levyt, koska niistä sai paremman katteen ja jo kertaalleen vinyylilevyillä ostetun musiikin pystyi myymään toiseen kertaan. Jos levyjen kopiointi halutaan nyt estää, kyse on tuottajien eikä asiakkaiden ongelmasta. Tuottajien pitää se myös ratkaista.

Teknisiä keinoja tähän on olemassa. DRM-järjestelmillä (Digital Rights Management) on mahdollista rajoittaa musiikin ja elokuvien kopiointia, mutta niiden käyttö vaatii uusia standardeja ja laitteiden päivitystä, joka olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten. Tässäkin levy-yhtiöt saavat syyttää nykyisestä tilanteesta itseään: jos ne olisivat ajoissa lähteneet itse kehittämään musiikin sähköistä jakelua, suojaamatonta MP3-tekniikkaa ei ehkä olisi syntynyt ja musiikin verkkojakelua olisi tänään helpompi hallita.

DVD-levyissä suojaustekniikka otettiin käyttöön alusta alkaen. Elokuvien bittivirta on salatussa muodossa ja kaupallisista syistä levyt on koodattu maanosittain niin, ettei esimerkiksi amerikkalaisesta verkkokaupasta ostettu DVD-elokuva yleensä toimi Euroopassa tai päinvastoin. Kuluttajien kannalta keinotekoiset rajoitukset ovat ikävä asia ja vapaan hintakilpailun este, mutta kuitenkin pienempi paha kuin kollektiivisesti kerättävät pakkomaksut.

Sisältöala on aina pelännyt uuden teknologian vaikutuksia. Kun kotivideot keksittiin, amerikkalaiset elokuvayhtiöt ajoivat niiden kieltämistä ja pelkäsivät, että kotinauhoitus tuhoaisi elokuvateollisuuden. Kävi täsmälleen päinvastoin: myynti- ja vuokrakaseteista tuli uusi jakelukanava, joka 1990-luvulla ohitti tulonlähteenä teatterilevityksen.

+     +     +

Sisältötuotanto ja sisältöteollisuus on nimensä mukaisesti teollisuutta, jossa liikkuvat valtavat rahasummat. Jokainen tahtoo niistä osansa. EU yritti harmonisoida eri maiden maksukäytäntöjä koko 1990-luvun ajan, mutta luopui lopulta ajatuksesta ja jätti direktiivin yhteydessä maksut kansalliseen harkintaan. Sisämarkkinoilla maakohtaiset lisämaksut ovat kuitenkin ongelmallisia ja johtavat tyhjien kasettien tai laitteiden hankkimiseen maista, joissa maksut ovat alhaisimmat. Tästäkään syystä Suomen ei tule olla edelläkävijä maksujen laajentamisessa, vaan meidän on seurattava muiden maiden esimerkkiä.

Vaikuttaa siltä, että eri maissa luodaan nyt erilaisia kansallisia maksujärjestelmiä. Jonain päivänä järjestelmät harmonisoidaan niin, että oikeudenhaltijoiden kannalta tuottoisin järjestelmä levitetään kaikkialle. Minkään maan tekijät kun eivät halua luopua saavuttamistaan eduista. Viimeksi näin tehtiin EU:ssa, kun tekijänoikeudellinen suoja-aika harmonisoitiin Saksan oman käytännön mukaisesti 70 vuodeksi. Kaikissa muissa maissa suoja-aika oli siihen asti ollut 50 vuotta.

Tehokkaan edunvalvonnan seurauksena musiikki nauttii jo nyt poikkeuksellisen vahvaa suojaa muihin sisältömuotoihin verrattuna. Jos esimerkiksi kampaamo haluaa pitää radiota auki asiakkaiden kuullen, sen on maksettava pelkän radion olemassaolosta kampaamon pinta-alaan suhteutettua lisämaksua. Ohjelmat, joita kuka tahansa voi kuunnella kampaamon ulkopuolella ilmaiseksi (tai mukana tuodulla taskuradiolla jopa kampaamossa), muuttuvat sisällä maksullisiksi! Lähetyksestä maksetaan siis kahteen kertaan. Sama perusteeton maksukäytäntö ulotettiin hiljattain takseihin.

Taksien ja kampaamoiden lisämaksuja on perusteltu asiakasviihtyvyyden lisääntymisellä. Kuitenkin kampaamo voi vapaasti ostaa tauluja ja julisteita tai tilata lehtiä, joita asiakkaat saavat lukea. Kuvataiteesta tai lehdistä ei peritä musiikin kaltaisia lisämaksuja, vaikka ne lisäävät viihtyisyyttä aivan samalla tavalla.

On olemassa vaara, että laitemaksu johtaa vastaaviin kohtuuttomiin tilanteisiin tietotekniikassa ja tietoyhteiskunnassa.

Tätä tekstiä saa vapaasti kopioida ja levittää. Se on suorastaan suotavaa.


PS. Jos kerran kasettimaksua perustellaan sillä, että yksityiskopiointi on sallittua (Teoston sivulla sanotaan Kopiointi yksityiseen käyttöön on Suomen lain mukaan vapaata), niin miksi monien ostovideoiden alussa kuitenkin kielletään kaikenlainen kopiointi - myös yksityiskäyttöön - ja uhkaillaan sen johtavan oikeudellisiin toimiin? Onko kopiointi siis sallittua vai ei? Ostovideoissa on usein myös Macrovision-kopiointisuojaus, mikä tekee kopioinnin teknisesti mahdottomaksi.

Muita esimerkkejä dvd-levyjen copyright-teksteistä:Buena Vista, United Pictures

Vanhempia esimerkkejä ostovideoiden copyright-teksteistä: Buena Vista, DHE Castle, Egmont, Finnkino


CD-R levyjen kasettimaksun hintakehitys 1998-2002.



Tietokone-lehden verkkokyselyssä helmikuussa 2002 enemmistö vastaajista kertoi käyttävänsä CD-R levyjä muuhun kuin musiikin tallentamiseen. <takaisin