Puheenvuoro OPM:n ja Unescon tekijänoikeusseminaarissa Säätytalolla 22.1.2002

Tekijänoikeus 2000-luvulla

Termi "tekijänoikeus" tuo mieleen kynttilän valossa kyyhöttävän suurhenkilön, joka perhettään laiminlyöden kirjoittaa tai säveltää mestariteoksia tuoden lohtua ja iloa vielä haudankin takaa meille 2000-luvun kuluttajille.

Perinteinen tekijänoikeus, jolla pyrittiin takaamaan elanto suurhenkilön perheelle vielä tekijän kuoltuakin, on kuitenkin kokenut melkoisia muutoksia viestintäyhteiskunnan myötä. Päivän taikasana on sisältöteollisuus, jonka markkinat yhä lisääntyvän vapaa-ajan ja elintason nousun myötä ovat valtavat. Heidi Hautala kutsuikin osuvasti EU:n tekijänoikeusdirektiiviä tietoyhteiskunnan perustuslaiksi.

Niin todellakin - sisältöteollisuus. Kyse on tosiaankin teollisuudesta, kuten vaikkapa Harry Potterin tai Teletappien suosio on osoittanut. Teletapit on muuten tuottanut BBC:lle yli miljardi entistä markkaa. Oopperan kummituksen tuotto on liki 30 miljardia markkaa.

Valtavien rahavirtojen vuoksi sisältötuotanto on saanut liikkeelle isot voimat. Niiden turvin esimerkiksi suoja-aika pidennettiin 50 vuodesta 70 vuoteen, mitä on vaikea perustella millään muulla kuin oikeuksia hallinnoivien yritysten edulla. Tekijänoikeudet ovatkin nimestään huolimatta lähinnä julkaisijoiden oikeuksia; usein varsinainen tekijä joutuu myymään hengentuotteensa varsin huonoilla ehdoilla saadakseen sen suurten kansallisten tai kansainvälisten yritysten jakelukanavaan. Onneksi Internet on helpottanut tätäkin ongelmaa tuoden globaalin jakelukanavan myös tavallisen tekijän ulottuville.

Tekniikan kehitys aiheuttaa muutoinkin yhä suurempia muutospaineita tekijänoikeuksiin. Alan etujärjestöt olivat jo 1980-luvun alussa huolissaan siitä, miten kotien videonauhurit ja C-kasetit veisivät leivän artistien suusta. On käynyt kuitenkin täsmälleen päinvastoin ja kehityksestä ovat hyötyneet kaikki.

Selvimmin tilanteen ristiriitaisuus näkyy kasettimaksussa, joka alunperin kulki kasettiveron nimellä. Kyse on edelleen veroluonteisesta maksusta, jonka tuotosta puolet käytetään kulttuurin tukemiseen. CD-R levyjen osalta maksu nousi vuoden vaihteessa taas 50 prosentilla. Reilun kolmen vuoden aikana maksu on kaikessa hiljaisuudessa peräti viisinkertaistunut! Kuitenkin maksu peritään jokaisesta levystä, joten maksutulo kasvaa joka tapauksessa käytön myötä. Kollektiivinen maksu peritään varmuuden vuoksi kaikilta, käytettiin levyjä sitten tietokoneissa mihin tarkoitukseen tahansa.

Huolestuttavinta on kuitenkin se, että parhaillaan valmistellaan kasettiveron ulottamista tietokoneisiin, koska niiden levyille voi muun datan ohella tallentaa myös musiikkia. Koska maksu voidaan peritä vain yksityiskäyttäjiltä, tämä tietäisi kotien tietokoneiden hintojen nousua. Näinkö toteutetaan uuden liikenne- ja viestintäministerin ajatusta Suomesta edelläkävijänä ja uuden teknologian koelaboratoriona?

Edelleen: kuluttaja joutuisi maksamaan epäsuorasti toiseen kertaan sisällöstä, jonka hän on ostanut esimerkiksi verkosta tai omilta levyiltään siirtämästä musiikista. Levyn kokoon sidottu maksu loisi raha-automaatin, jonka tuotto kasvaisi teknisen kehityksen mukana täysin riippumatta siitä, mitä kukin levyilleen tallentaa. Olipa tallennuskapasiteetti kuinka suuri tahansa, ihmisellä on jatkossakin vain 24 vuorokaudessa sisällön kuluttamiseen. Tästäkään syystä maksu ei voi määräytyä pelkän potentiaalisen tallennuskyvyn perusteella.

Koska kyse on veroluonteisesta maksusta, joka vaikuttaa koko tietoyhteiskuntaan, asiasta pitäisi ensin keskustella laajemmassa yhteydessä ja pyrkiä yhdenmukaiseen ratkaisuun eri EU-maissa. Muutoin suomalaiset joutuvat yhä epäedullisempaan asemaan eri maiden välisessä hintavertailussa.

Vielä direktiivin jälkeenkin oikeudenhaltijoille korvataan vain kotikopioinnin aiheuttamia taloudellisia menetyksiä. VHS-kasetin hinnasta kolmasosa on kasettiveroa - mikä on se oikeudenhaltijoiden taloudellinen menetys, joka aiheutuu nauhoitettaessa televisiosta ohjelmaa, joka sitten katsotaan myöhemmin? Vaihtoehtoista kanavaa katselulle ei ole, eikä VHS-kasetille voi nauhoittaa muuta kuin TV-ohjelmaa, josta taas on aikanaan maksettu kalliit esityskorvaukset.

Sisällön levittäminen ei enää vaadi teoskappaleiden valmistusta. Siksi myös taloudelliset menetykset pitäisi laskea tulevaisuudessa uudelta pohjalta. Läheskään kaikki kotikopiointi ei ole poissa todellisesta myynnistä - vaikka kopiointi estettäisiin, se ei johtaisi levyn ostamiseen. Tämän päivän kuluttaja elää niin monen median tulvassa, että sisällöstä on pikemminkin ylitarjontaa. Kuitenkin sisällön käytöstä laskutetaan aivan samoin kuin niukkuuden aikana 1980-luvun alussa, kun TV-kanavia oli vain kaksi, ja molemmilta tulivat uutiset yhtä aikaa. Taksoja vain on tällä välillä korotettu ja maksuperusteita laajennettu.

Jatkossa tekijänoikeuden rinnalle pitäisi nostaa myös kuluttajien oikeudet. On enteellistä, ettei tämänkään seminaarin osallistujissa ollut ennakkotietojen valossa yhtään kuluttajajärjestöjen edustajaa. Kuluttajalla on oikeus välttää moninkertainen maksaminen, säilyttää oikeus henkilökohtaiseen kopiointiin, turvata yksityisyytensä sisältöä kuluttaessaan ja oikeus tehdä ajan- ja laitteensiirtoa sisällölle, josta hän on jo kerran maksanut. Kuluttajaa ei pidä rahastaa muusta kuin todellisesta käytöstä. Jos tämä tuottaa ongelmia, vika ei ole kuluttajien vaan tuottajien. Heidän pitää se myös ratkaista. Keinoja on kyllä olemassa.

Kaikesta sisällön käytöstä ei yksinkertaisesti voi periä maksua, vaikka oikeudenhaltijat näin haluaisivatkin. Ei hyräilyä tai viheltelyäkään voida tehdä luvanvaraiseksi. Aineeton sisältö leviää väistämättä, kuten tieto ja ideatkin.

Viestintätekniikan nopea kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa vanhat tekijänoikeuskäsitteet ja niihin liittyvä taloudellinen edunvalvonta alkaa olla yhä suuremmassa ristiriidassa vallitsevan käytännön ja yleisen ilmapiirin kanssa. On syntynyt uusi nuorten sukupolvi, joka surffaa netissä ja käsittelee kaiken aineiston bitteinä. Tälle sukupolvelle on turha puhua mitään teoskappaleista. Remix-sukupolvi on tottunut yhdistelemään eri medioita ja varsinkin kuvapuhelimet tulevat räjäyttämään ruohonjuuritason sisältötuotannon.

Yleisen kehityksen myötä tekijänoikeuksia pitäisi mieluummin lieventää kuin kiristää. Suoja-aika pitäisi laskea 70 vuodesta 10 vuoteen. Netissä ei ole julkaisukynnystä, joten kuka tahansa voi "julkaista" oman teoksensa. Kirjanpito kaikesta julkaistusta, niiden käytöstä sekä näiden maksujen tilittäminen oikeudenhaltijoille - joita Suomessa voi olla viisi miljoonaa - tukehduttaisi koko vanhan järjestelmän. On pakko keksiä jotain uutta ja kevyempää.

Toivottavasti tämä tilaisuus on osaltaan lähtölaukaus tekijänoikeuksien uudelleen arvioinnille ja julkiselle keskustelulle, joka tähän asti on lähes kokonaan puuttunut.

PS. Kun kerran kyse on nykyään sisältötuotannosta ja sisältöteollisuudesta, eivätkö kysymykset kuuluisi pikemminkin kauppa- ja teollisuusministeriön alaisuuteen?

<takaisin